keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Berliinin päärautatieasema, hetki elämästä.

Kylmä, tähän käy veto missä istun. Löysin penkin jossa voin rauhassa odotella muita, en pysty liikkumaan. Maha kramppaa joka askeleella, oksenteluni herättää jo huomiota. En ole kännissä, toivon että olisin, se olisi helpompaa. Krapulakin menee ohi, tämä ei. Ihmettelen miten pääsin tänne asti.

Aamuni alkoi jo kello 4, hiestä märkänä. Mahani kramppasi niin etten saanut henkeä. Olo oli hirveä. Silmissä  vilisi eletty elämä. Perheeni nukkui samassa  hotellihuoneessa. Joudunko lähtemään matkalle jolta ei ole paluuta. Onko tämä nyt tässä. Sillä tiedän, että voimakkaat ylämahakivut kuten minulla nyt oli, voivat kieliä sydäninfarktista. Suvussani ei mikään ole pyhää, kaikkea löytyy. Saisinko sydäninfarktin, sitäkö tämä nyt on. Tavallinen aika infarktille, aamuyö. Pahempi olo kuin umpisuolen tulehduksessa.  Horkka lyö täysillä ja lopulta kun heräsin nukutuksesta, lääkäri sanoi että leikattiin viime tipassa. Se olisi kohta puhjennut. Oli kuulemma ollut valtava ja tosi pahasti tulehtunut.

Entä nyt? Jäänkö tähän. Ajatukset laukkasivat eteenpäin ja taaksepäin ryminällä. Rauhoitin itseni, hengittelin rauhallisesti. Mittasin pulssini, ainakin se on säännöllinen. Kylmänhiki kasteli yövaatteet. Mietin, jahas sitä on soitettava ambulanssi, nyt ei ole kaikki kunnossa. En tehnyt niin. Oloa kesti muutaman minuutin. Se oli pitkä pariminuuttinen, mutta pahin helpotti hiljakseen.

Olin ja ihmettelin, kello soi seitsemältä ja oli aika nousta ylös. Olo oli siedettävä. Ei kramppia mutta koko maha hellänä. Väsyttää ihan sairaasti. Ei pysty edes ajattelemaan että pitää  lähteä aamupalalle. No lähdimme kuitenkin ja sain syötyäkin hiukan. Normaalit kuviot ja adios hotelli, mun on jatkettava matkaa. Tulin passia uusimaan Berliiniin. Se menee kohta vanhaksi.

Kävely metroon, kävely bussille ja kävely suurlähetystöön. Hiki virtasi jo satasella. Roppa veti hissukseen koukkuun enemmmän kuin suoraksi. Paperihommat lähetystössä ja takaisin samat kuviot. Kävelyä ja kävelyä, istuminen auttaa. Mutta silloin en pääse eteenpäin. Juna lähtee kotiin vasta illalla. Apua, ja kello vasta 11 päivällä. Tämä on pitkä päivä, tiesin sen jo.

Pääsin kuin pääsinkin juna-asemalle. Kello on kohta kuusi illalla. Pitkä päivä takana. Minä vietin sen lähinnä istumalla. Muut menivät menojaan. Minä odottelin ja toivoin että olisin pian kotona. Katselin ihmisiä, kiirettä.

Näin miehen joka roskiksesta kaivoi jonkun valkoisen rätin ja pesi kasvonsa sillä. Näin kun hän kaivoi roskista lisää löytääkseen jotain syömistä. Unohdin kipuni. Aloin kaivamaan kassiani sillä voisin edes tarjota lämpimän aterian tuolle asunnottomalle. Heitä näkee Berliinissä ihan tarpeeksi, kaikkialla jos vaan haluat heitä nähdä. Mutta tämä oli jotenkin niin surullista. Ja siksi päätin edes hiukan auttaa.

Hän hävisi johonkin sillä välillä kun etsin rahaa. Kipuni ei hävinnyt mihinkään. Oli kylmä. Lähdimme omalle raiteelle. Alas ja vielä kerran alas. Ylös ja alas sitä oli nyt tämä reissu. Raiteilta toiselle raiteille. Hissillä ylös ja alas. Jos en mennyt ylös tai alas, olin kippurassa ja katselin maahan, onneksi en nähnyt ihmisten kasvoja. Tosin ei Berliinissä kukaan mitään näe. Ei kiinnitetä huomiota miten olet tai mikä olet. Ei ainakaan meihin tavallisiin ihmisiin. Kyllä julkkikset näkyvät.

Siellä hän oli, asunnoton. Joi roskiksesta löytämäänsä mehua. Likainen hahmo. Lähdin peräänsä.
Ojensin hänelle rahat, hän katsoi minua silmiin, nuorehko mies. Silmät eivät olleet alkoholistin, vaan kovia kokeneen ihmisen. Hän oli hämmästynyt, näin sen, ihmetteli varmasti miksi annoin hänelle rahaa. Minulle tuli edes hetken hyväolo. Saat lämpimän ruuan, sanoin. Pieni apu, mutta toivoin että hetkeksi auttaisi. Hän sanoi kiitos englanniksi, siitä tiesin ei muut auta kuin turistit. Surullista. He kuuluvat katukuvaan, he ovat normaalia, minulle eivät ole. Eivät tule koskaan olemaan.

Kun näin tuon asunnottoman,  mietin entä hänen kipunsa, vaivansa. On se helkatti jos en kestä omiani.
Näin ihmisten erilaisuuden, heidän yltäkyllisyyden, heidän hädän, heidän anovat katseet. Heidän ilon löytäessään tyhjän panttipullon, näin heidän uudet kalliit vaatteet, kädet täynnä ostoskasseja muotiliikkeistä, näin risaisia matkalaukkuja, kuluneita vaatteita, likaisia ihmisiä, meinasin saada astmakohtauksen erään daamin parfyymipilvestä, näin taas jälleen kaikkea mahdollista. Ja ihmisiä kaikkialta, se puheensorina. Kuulin suomeakin, en ole ainoa täällä.


Kotona viisi tuntia myöhemmin.  Junassa en jaksanut enää katsella ihmisiä. Mutta kuulin heidät kyllä. Matkalla täysi talvi, lunta satoi, kesärenkaat. Moottoritie sula, onneksi. Suola.Vuorten kautta emme ajaneet, piti kiertää.

Lopetin ottamasta uutta nivelpsorilääkettä. Sanokoon lääkäri mitä hyvänsä. En ole
koekaniini yhtään päivää enää. Seuraava lääke on biologinen, no näin hän sanoi viimeksikin kun sain eräästä solumyrkystä allergisen reaktion. Nämä pariviikkoa ovat olleet pisimmmät pariviikkoa tämän uuden lääkkeen kanssa. Nuo helkatinmoiset sivuvaikutukset vievät hengen ja ne vaan muuttuneet pahemmiksi.  Ja ne alkoivat heti yhden tabletin jälkeen.Itse sairaus ei niinkään ole muttunut mihinkään, lääkettä olisi seuraavaksi pitänyt ottaa enemmän, vieläkin enemmän. Ja sanottiin että kyllä ne sivuoireet häviävät kun lääkettä vaan jatkaa. Ei kykene, roppa ei kestä.

Tänä aamuna heräsin. Ei koske mahaan, ei oksennuta,  ei ole kramppeja, ei ole mitään. Aivan hyvä olo. Voiko olla liian hyvä olo? Vai onko tämä normaali olo jo hyvää oloa. Nämä pikkuvaivat joita on, niitä ei enää huomaa. Niiden kanssa voi elää. Ja pitää elää, näin se on. Minulla on 5 eri diagnoosia, erilaisia sairauksia. Osa haittaa jokapäiväistä elämää, osa roikkuu mukana piruuttaan, muistuttamassa että olen ihminen, en kone. Osaan otan lääkkeitä säännöllisesti, osaan kokeillaan mikä sopii ja mikä ei. Pikkujuttuja kuitenkin, sairauteni, moneen muuhun verrattuna. Sen muistan, en unohda.


On hyvä olla kotona. Käymme Berliinissä aika usein, aina se jaksaa sykähdyttää. Mutta en halua asua siellä. Nämä parinpäivän pyrähdykset ovat ok.

Katselen vuoria ikkunastani, ja olo on  mahtava!




perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lars Kepler Kaniininmetsästäjä




 Tammi kustantamo, 2017, oma ostos. Kuva Tammi.


 
Olen lukenut kaikki tämän nimimerkin takana ilmestyneet kirjat joten tämän uuden jättäminen joukosta pois ei olisi ollut edes mahdollista. Joten mielenkiinnolla tartuin kirjaan ja melkein siltä istumalta tämän luinkin.

Tykkäsin juonen kulusta siitä kuinka kirjailijat pitävät lukijaa otteessaan eikä lopputuloksesta ollut heti kättelyssä viitteitä. Ja ovela loppu olikin.

Kirja herätti itsessäni myös inhoa sillä on aiheita joista en tykkää. Se miten kirjailija näitä inhottaviakin aiheita käsittelee ja miten lukija ne "kokee" on kirjailijan taitoa. Ja tässä kirjassa kaikki kirjan kohtaukset myös ne inhottavat tulivat kyllä suorastaan voimalla esiin. Taidokasta kirjoittamista.  Pirullinen juoni!

Henkilökuvaukset ovat mielestäni iso osuus kirjasta. Sillä jos jokin hahmo on liian korostettu, pinnallinen tai luotaan työntävä jää minulta se kirja lukematta. "Totuuden" mukaisesti kun kuvaa, saa ainakin minun mielenkiintoni pysymään kirjassa loppun asti. Ei siis liikaa mässäilyä jonkun määrätyn hahmon lunteenpiirteillä. Eikä väkisin kirjoitetun makua ollut tässä kirjassa.

Kirjan eräät kohtaukset olivat todella voimakkaasti kuvattuja.  En jättäisi kirjaa lukematta mistään hinnasta mutta en myöskään lukisi sitä uudelleen. Kuten tein aikaisempien kirjojen kohdalla. Tämä ei ollut niin sävähdyttävä tai ehkä juuri tuo väkivallalla mässäily oli minulle tällä kertaa liikaa ja  koska väkivaltaa ja julmuuksia on ihan elävässä elämässäkin tarpeeksi alkavat ne jo kirjassa/ kirjoissa tympimään. Kaikkea kohtuudella se menettelee vielä.

Juoni vei mukanaan ja luin kirjan loppuun asti, joka rivin. Se jo saavutus. Sillä on paljon kirjoja joita hyväksi sanotaan jäänyt kesken. Kuten tapani on, en paljasta kirjan juonta tämän enempää vaan sanon mielipiteeni näin kirjasta.


Kirjan esittely. Takakansi.

 
"Lars Kepler

Kaniininmetsästäjä

Joona Linnan kiihkeästi odotettu paluu!
Pirullisen jännittävistä rikosromaaneista tunnettu Lars Kepler lisää kierroksia. Rikoskomisario Joona Linnasta kertovan sarjan kuudes osa on skandidekkarin huippu.
Ulkoministeri teloitetaan kodissaan Djursholmilla, mutta julkisuudessa asia hyssytellään hiljaiseksi. Liikkeellä on julma murhaaja, jota epäillään terroristiksi. Ja kohta hän iskee uudelleen. Turvallisuuspoliisi janoaa entisen komisarion Joona Linnan apua murhaajan pysäyttämiseksi. Istuttuaan kaksi vuotta vankilassa Joona Linna saakin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Piinaava jahti alkaa, mutta kuka metsästää ketä?

Kaniininmetsästäjän uhreja näyttää yhdistävän vain yksi asia. Karmiva loru kymmenestä kanista. " Lähde Tammi

Kannattaa lukea ! Omat pisteet 4/5.





tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kerro minulle auringosta- runojani

kerro kuumista öistä
sateen jälkeisistä tuuliajoista
menneistä iloista
viinin huurteisista kaarisilloista

kerro


jätä vapaaksi ymmärrykselle väliviivat
anna aikaa tallentaa kuutamo

sillä minä hidastelen
eilisen muistoissa
auringon paahteessa

------------------------------

ehkä vielä on aikaa hyvästeille
kun aurinko nousee
vielä on aikaa hyväilyille
kun aurinko laskee

kerroksissa soi hämärä
savuiset tuulet tuovat painostavaa ilmaa

ihollani kimmeltää yö


--------------------------------

rakennuksen seinissä kädet hapuilevat väriä
harmaa piirtää keltaiselle kaaret
ainoat sinä yönä

silmissä pelästynyt katse
rapisevat pussit pullojen suojina

elämä koukuttaa
aurinko laskee
vuoret haihtuvat ilmaan



-----------------------------------

et kertonut sen voimasta
palavista käsistä
kuumista huulista
et kertonut että palan

elämästä




no copy.!  Runot EH