tiistai 14. kesäkuuta 2016

Savu nousee



 
ja ikkunat ovat rikki. Mikä saa ihmisen rikkomaan, eikö itse ole jo silloin rikki. Kyselee eräs naisihminen luennossaan johon nyt vahingossa jouduin. Sain kutsun. Minussa on vielä toivoa, en ole toivoton. Vaikka lurjus olenkin, muusani mielestä.

En jaksaisi enää syventyä tähän kulttuuriantiin, päätä alkaa särkemään nesteiden puutos. Eikö sitä sanotakin että vanhemmat ihmiset kuivuvat herkästi? Minä olen todella kuiva, sanovat lukuisat kaverini ja usein. Ihmettelevät miten voin olla näin kuiva vaikka juon paljon ja usein.


Oli minulla teemakin. Rikkoinaisuus. Ajattelin kerrankin olla viisas näissä kirjoitelmissani ja kirjoittaa aiheesta, ei sen vierestä. Mikä saa ihmisen rikkomaan toisen omaisuutta, onko siinä mitään järkeä? Piruuttaan ja tahallaan, sehän on selvää mutta miksi? Tietääkö  he itsekään,  mikä se syy on. Huomiota haetaan sanon minä, niin minulle aina sanottiin kun tein jotakin väärin, huomiota se pentu vaan haluaa, anna sen olla ei se ketään kiinnosta.

Miksi sitten rikkoo kun ei se ketään loppujen lopuksi kiinnosta. Jos tekijä saadaan kiinni, hetken se nimi on kaikkien huulilla ja kohta unohdetaan, kun tulee uusi nimi huulille. Ei sillä huomiota saa kuin hetkeksi. Ja sen jälkeen on ihan samanlainen nolla kuin ennenkin.

Vakuutusyhtiö maksaa ja verollinen vakuutusyhtiölle. Mutta se tekijä on jo unohdettu, ei ketään kiinnosta. Kai se kuvittelee että nimi jää muistiin. Korkeintaan rikosrekisteriin, muiden samanlaisten joukkoon, numeroina ja unohdettuina kunnes taas käry käy. On se sitten kivaa olla numero, eiks vaan. Pakko sen on kivaa olla kun sitä aina tekee uudelleen ja uudelleen.

Muusani huomauttelee että olen myös rikki. Kun minua ei kiinnosta mikään. Ei edes runoilu. Mksi minä itselleni kirjoitan. Ei aina riitä voimat siihen että itse lukee samoja sanoja päivästä toiseen. Olen siis rikki. Ja mitä muuta köyhä runoilija tekee, ei mitään.

Kuvitellaan että nuo sanat pomppivat kuin trampoliinissa olisin. Tulisivat esiin kuin aamun ensisäteet, aina ja uudelleen seuraavanakin päivänä. Ei ne tule. Niitä on houkuteltava, maaniteltava ja huudettavakin esiin. Eikä ne tule. Tai sitten ne tulee sellaisella vyöryllä ettei saa mitään tolkkua sanoista, peräkanaa ne asettuvat samalle riville ja joku toteaa hyi hel...mitä tuo taas on, runoudesta tietoakaan.

Joo joo, joku sanois osaat sä kun vaan viitsit. Mutta mä viitsin kirjoittaa just mun tyylistä, ja juuri sitä ei kukaan tajua. Ei ne voi tietää että tuulikin soi mun korvissa, ellei ne koe sitä itse. Todella puhuri käy välillä. Ja onko se runollista..

Niin se teema, rikki mikä rikki. Kuka osaa korjata ja kuka haluaa tulla korjatuksi, on aikas kivaa olla luuserina luusereitten joukossa, tekemättä mitään ja saamalla kaiken ilmaiseksi.

Raskasta ajatella filosofisesti, joten suuntaapa paikalliseen. Moni jo sitäkin paheksuu, mutta siellä mun runosuoni vasta kukkii..tässä eilisen sen näyte, olkaa hyvä.

Savu nousee

minun kirkkaalta tähdeltäni
aamun soitto on haikea
yö väistyy

savusumu
hajonneet sirpaleet jäisen taivaankaaren
uneksin omenan happamuudesta
makean nälkääni

ole minulle inhimillinen
älä satuta herkkää sieluani
huudoillasi
lopeta


se on moro..palaillaan terveisin Leo vaan


2 kommenttia:

  1. Käväisin pitkästä aikaa tälläkin puolella, mielenkiintoisesti juoksevat sanasi ja runosi ovat vallan ihania. Yhden pätkän otin täältä talteen ja makustelen sitä nyt itsekseni.. 'ole minulle sanat, ole tuulen pesä alastomille oksille, ole sävel jota kaiku rakastaa.' Tämä koskettaa minua nyt tällä hetkellä jostain syytä eri toten, kun omat sanani ovat hukassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sirokko, ei sanat tule minullekaan aina iloiten,vaan antavat odottaa..

      Poista

Kiitän kommenteistanne, välillä unohdan erikseen sen sanoa.
Lukeminen, matkailua äärettömyyteen.