lauantai 11. kesäkuuta 2016

Leopoldin aamun avaus



 Mieleni maisemaa kello kuusi, aamuni avaus
 

Vihdoinkin aamu. Tämän tuskaisen yön jälkeen hengitys kulkisi säteiden matkassa
kohti usvan reunustamia pellonlaitoja.
Jälleen kerran.

Olen valjastanut itseni kirkkailla ajatuksilla, niin kirkkailla että ne hävisivät kurkusta alas hyvässä seurassa, että jaksaisin herätä, kulkea tämän päivän iltaan ja todeta, tein sen mutta käykö se niin, epäilen.

On lauantai ja kohta ovikello jo soi. Sieltä tulevat ihanat ystäväni, kavereista parhaimmat. Oli tilipäivä  eilen ja tänään vielä on hiluja taskujen pohjilla jotta saamme käsivarsiin painot. Kilisevät vaan perkuleet  ja naisten polttavat katseet polttavat niskojamme, kerrankin saan heidän huomionsa, satavarmasti. Tosin olen huomannut että vilkuilevat ne välillä kuin varkain minua kun kaupalla käyn, tai lähinnä huomaan sen siitä että katseet painuvat lattiaa ihailemaan, melkein kävelevät seiniä päin. Oletan että minä olen se syy.

En ole jaksanut syventyä runoihin. Ei kulje ajatus niin notkeasti että saisin rivit täytettyä sanoilla joilla olisi jotakin merkitystäkin. Olen väsynyt. Ne täyte sanat tulevat lehdistä, juorulehdistä siellä niitä vasta onkin. Isoilla otsikoilla tosi asiaa, mikä huomenna muuttuu uudeksi tosiasiaksi...loppua ei näy. Niin on muuttuvaista totuus.

Minun totuus tänä sateisena aamuna on lähinnä kateissa. Ei naurata, ei kuumota, päätä särkee ja ottaa muutenkin korvien väliin. Eilen tuli istuttua paikallisessa ja korjattua vääryyttä oikein urakalla. Paraniko se, jää nähtäväksi kunhan saan itsesi ulos. Mutta tuskin, siellä se seisoo edelleen. Naapurin komea bemari. Kelpaisi se minullekin, pääsisin helpommalla kauppareissuista. Eivätkä naapurin akat venyttelisi niskojaan turhanpäin, näkisivät edes komeen auton ja rentun. Mutta rentuthan ovat katoava eikun lisääntyvä luonnonvara, olen huomannut. Meitä on jo paljon, olen ylpeä ammattikunnastani. Ainakin meillä on vielä hauskaa ja osaamme nauraa vääryydelle, tosin muutaman kylmän jälkeen. Alkuun ei naurata yhtään tämä köyhän elämä.

Ehkä lurautan pienen runosen tähän loppuun, saa sanoa onko se sanomisen arvoinen.

kylmyys
on kivenä hartioillani
takkini käänteissä solmuina

minä kerään sanoja pankkiini
joiden seinissä ei kilise raha
siellä asuu uskomattomat
ne tylsät pirulaiset jotka vievät minut perikatoon
prosentit sekoitettuna nesteeeseen

tuska on iloni aihe
sairauteni vie hiljaa miestä mäen alle
en jarruttele
pidän vauhdista

olen sokea omille virheilleni
kuten muutkin

sen minä osaan
matkia
olla kuten muutkin ovat
ikäviä ihmisiä
hymyillen


se on moro, ovikello soi...


-eh-



ps .Muistattehan nämä ovat Leopoldin ajatuksia ei kirjoittajan :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitän kommenteistanne, välillä unohdan erikseen sen sanoa.
Lukeminen, matkailua äärettömyyteen.