torstai 25. helmikuuta 2016

Surun askeleet

voi miten raskaat jälkeni
taakka painaa hentoja harteitani
minä vaivun tummaan maahan

teen kyyneleistäni vesiputouksen
metsän siimekseen turvaisaan
siellä mäen päällä näen siivet kulkijan
kuin valoa polulleni se toisi

ehkä huominen siellä hymyilee
ikäväni tekee pesän sydämeeni
mutta voin hengittää (eh)

kätesi kylmä heiluttaa
vartesi ohut hyvästelee
lempeästi soivat kissankellot
tyynellä pellolla
siellä missä koivut karkeloivat
olet läsnä              (eh)


hymysi saattelee
minut kaukaiseen maahan
menneisyyden polut ovat kiinni
tuleva tarttuu hihaani
ja minä taivun jäämään
olemaaan
ei kielot ole vielä kukkineet  (eh)


minä kannan sinun veresi voimaa
se sykkii kyyneleissäni
se heittää tähtipölyä silmilleni
näen sen nauravan
näin on hyvä             (eh)





4 kommenttia:

  1. Hyviä lauseita, vaikka tällaista niin omakohtaista ja ajankohtaista runoa ei tulisikaan analysoida. Kerron vaan, mistä pidin:

    "tuleva tarttuu hihaani
    ja minä taivun jäämään
    olemaaan"

    Näinhän se on, on jäätävä, on oltava, vaikka tekee kipeää.

    "minä kannan sinun veresi voimaa"

    Kaunis totuus, voimia sinulle.

    VastaaPoista
  2. Saat kyynelet lukijankin silmiin. Dramaattiset tapahtumat saavat runot nousemaan ja helpottamaan oloa. Runot ovat hyvä purkautumistie.
    Runoissasi mennyt ja tuleva kulkevat yhdessä, antavat lohtua, mutta tarttuvat kädestä ja johdattavat eteenpäin.
    Voimia sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Juska, runot ovat tärkeitä minulle.

      Poista

Kiitän kommenteistanne, välillä unohdan erikseen sen sanoa.
Lukeminen, matkailua äärettömyyteen.