maanantai 4. tammikuuta 2016

Minun vikani, tietenkin

Lunta sataa maahan asti ja minun sydämeni kohdalla on pahuuden jälkeen jättämä kivi. Olen paha ihminen. Olen syyllistäjä ja aiheutan muille ahdistavaa ja kivuliasta oloa. Näin minulle sanottiin. Mikään ei minulle riitä.

Ovelleni koputettiin monia kertoja, avasin. Tulin tukemaan vaikka itsellänikin hiki virtasi, tuskanhiki. Vaikka lääkäri kehoitti olemaan hissukseen, tulin aukaisemaan oven. Sillä siellä oli apua tarvitseva kaverini. Jota oli väärin kohdeltu. Hänessä ei ole mitään vikaa. Ei koskaan. Vain kaikissa muissa on vika. Ja nyt se on minussakin. Iso vika ja jos näin yliherkkänä aikakautena voisin sanoa, herkistyin muutamalle tipalle, siis kyyneltipalle. niin olin herkkä. Se tuntui pahalle. Hetken raotin verhoani ja heti sieltä pääsi kyynel karkaamaan. En olekaan niin paatunut likasäkki kuin kuvittelin olevani.

Mutta olen kaatopaikka. Antaa tulla vaan, otan kaiken vastaan, olen aina ottanut. kannan säkkiä olalla ja viskaan sen sitten pois. Tuntuiko se hyvälle, siis siitä kaatajasta meinaan. Uskon että tuntui. Hän sanoi että en voi olla kaveri kun teen vain pelkkää pahaa oloa hänelle. Syyllistän kun kyselin  ja halusin sitten hiukan tietääkin tarkemmin. Eikö se olekaan enää välittämistä lähimmäisestä kun kyselee että mitä nyt on, miksä sulla on kun et vastaa puhelimeen. Se on syyllistämistä. Se on toiselle kipua. Viis minun kivuistani.

Se on syyllistämistä kun ihmettelin kun loppui yhteydenpito kuin seinään. Lomalle lähti. Eli lomalle myös minusta tuumasin. Eihän kukaan kavereitaan jätä kuin pystymetsään ilman syytä, eihän? Vai sekö on normaalia nykyään, ettei sanota mitään hävitään vain lomailemaan ja kaveri sitten saa ihmetellä no mikä sille tuli ja kun kysyy, sitä heti syyllistää toisen. On tämä outoa. En tajua enää. Sitä saa muotoilla sanansakin niin hienosti ettei vaan loukkaa ketään, ettei satuta ketään. Pitää ottaa huomioon toisen mieliala, osata lukea näkymättömiä ihmisiä ja toisen ajatuksiakin. No minä olen paha ihminen. Niin paha että kaveritkin kaikkoaa. No kai minussa sitten on vikaa.

Ja miten monta kertaa minä kivuissani avasinkaan sen oven. Ei sitä kukaan arvosta eikä näe. Ei näe sitä hyvää mitä oli. Näkee vain sen kivun jota tein. Miten se menikään. Ihminen on toiselle peili, no eihän siihen voi uskoa kukaan, eihän.

Sano kaatopaikka Leo vaan, ei tässä muuta moi!

ain niin kiva kun alkoi uusi vuosikin, minullakin mukavasti, kaatopaikalla.

2 kommenttia:

  1. Huh! Voi Leo, vai kaatopaikaksi olet nyt joutunut. Onkin vaikea tietää, milloin on avuksi milloin ei. Ja kaikkein vaikeinta on sanoa ei, vaikka pitäisi. Aina käytetään hyväksi ja silti moititaan.
    Nosta vaan silmäsi ja kasvosi ja luota itseesi. Jos vika on toisessa, ei se aina ole sinussa.
    Rohkeutta uuteen vuoteen...

    VastaaPoista
  2. Luin näitä tekstejäsi. Ihania, syvällisiä runoja, hauskojakin jokunen.
    Tämä viimeinen teksti yllä on surullinen tarina luottamuksen rikkomisesta.

    Ystävyyden tulee olla molemminpuolista. Ystävä kuuntelee ja kertoo, suoden sen saman toisille.
    Totuuden sanominen voi olla kipeä asia, ystäyyden tulisi kestää sekin.
    Hyvä ystävä välittää, huolehtii, kyselee, mutta voi myös sanoa joskus ei mieleisiä sanoja.
    Nekin ovat tarpeen, mutta kaikki eivät halua niitä kuulla. Eivät ymmärrä, että sanat johtuvat välittämisestä.
    No ehkäpä hän ei ollutkaan ystävä. Tarvitsi vain pysäkin, jossa nojata hetkeksi olkapäähän.
    Anna unohduksen verhon peittää ilkeät sanat <3

    VastaaPoista

Kiitän kommenteistanne, välillä unohdan erikseen sen sanoa.
Lukeminen, matkailua äärettömyyteen.