torstai 28. tammikuuta 2016

Mä ahdistun ja laulu soi

ei kulje juna
ei ole asemia välillä etelä pohjoinen
mä heitän läppää itselleni
ja korvissa soi mato joka ei jätä rauhaan
mä ahdistun
ja voin huonosti liian isoissa saappaissani
ne puhki kuluneet
nenää en niistä mä niiskutan
kiusallani yskin ja räin
mä olen ikävä ihminen
pahis joka ei pelkää kuin varjoaan

se seuraa se kuiskii
se päässäni heittää tekstiä
jota kukaan ei lue ei näe
että minulla on asiaa
mä ahdistun
mä huudan tuuleen että paskat
mutta mä olen ujo
puhun vain itselleni

mä uin vastavirtaan
kannan ristiä selässäni
taakkojen taakkaa
sitä kamalinta
jota muut ei huoli
olla nolla
mä ahdistun jälleen
mä kiljun metsälle
ei auta puiden halaaminen
ei tanssi sateessa
mä pelkään hukkuvani näihin ideoihin

olemattomiin    (eh)



Hyppää kyytiin
pidä kiinni
älä mun kaulasta mä tukehdun
revi huumoria mun sanoista
ota koppi jääätyneistä huuruista
hei mä laulan sateenvarjon alla
se ei ole keltainen
mä huilaan nyt tovin
mä rasitun herkästi
olen syvällinen sielu
valkeilla lakanoilla
apua mä kellun jo
missä pelastusliivit
entä renkaat
mä en osaa uida
näin sameissa vesissä
ystäväni tule kanssani zumbaan
en taivu spakaattiin
mutta mä hymyilen salaa
vessassa pimeessä
siellä mä osaan olla vapaa             (eh)

tiistai 26. tammikuuta 2016

Väsyneet kädet

Ajatuksin katselen tyhjää paperia
valkoista kuin lumi
se kutsuu luokseen
ja kuitenkin se torjuu

sa sattuu

käsien liike on uupunut
sormien tanssi vaiennut
ilo on kateissa

se sattuu

onko aika avata ovi sateeseen
kastua ja palella
tuntea kylmän viima poskilla
unohtaa jätettävät jäljet

se sattuu

kyyneleiden jälkeen
tyhjä

vain valkoinen paperi ummistaa silmänsä
ja se sattuu              (eh)


---------------------------


aika siirteli viisareitaan
ryppyiset kädet kaipaavat lepoa
kutsuisiko kukaan kylään
antaisiko janoiselle vettä
laittaisi pedin seinustalle
pehmeisiin untuviin

jano voi yltyä
eikä kädet jaksa nostaa mukia
ei pensseli liiku yksin
eikä ilo osu silmiin
huoneen hämärässä
tuoli odottaa istujaa

vain nouseva päivä
on ennallaan         (eh)


-----------------------


ohut villahuivi lattialla
varjona olemisesta
peittäen hauraat jäljet
asukkaasta    (eh)


------------------------


kerro minulle väreistä
harmaan sateisesta taivaasta
ruskean kuran upottavasta sylistä
itkevistä sateenkaarista

kerro minulle satu
joka kestää lahon puun
sen jossa riutuva taiteilija istuu
sen jonka kyyneleistä kasvoi vuori

kerro se satu joka ei pääty koskaan  (eh)

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kun sanat ovat puukkoja

ne viiltävät eivät kuuntele hiljaa
niissä on pirun terävät hampaat
jäljet tulevat jo vaikka sanat ovat vasta ovella
ne liikkuvat liian näppärästi
tulevat kohti
sivaltavat ohimennen

niitä sanoja on teroitettu
omissa nurkissa jo pitkään
sitten ne asetetaan peräkkäin
ja annetaan vaikuttaa
ne hyökkäävät lukijan silmille
eikä ne kysy mitä sinä sanoit

ei ne lue sinun sanoja
ne tulkitsevat vain omia näkemyksiään
ja väärin
ja sinun sanasi ovat mitättömät kuin roska tunkionreunalla
olet matojen ruokaa sanoinesi

on taito nähdä sanojen taakse
sitä ei osaa jos näkee vain omat sanansa
näkemyksiensä jatkeena

mutta tiedän että heitäkin on
minun lähelläni on monia
jotka ymmärtävät sanoja
eivätkä ne sanat sivalla ohimennen  (eh)



maanantai 4. tammikuuta 2016

Minun vikani, tietenkin

Lunta sataa maahan asti ja minun sydämeni kohdalla on pahuuden jälkeen jättämä kivi. Olen paha ihminen. Olen syyllistäjä ja aiheutan muille ahdistavaa ja kivuliasta oloa. Näin minulle sanottiin. Mikään ei minulle riitä.

Ovelleni koputettiin monia kertoja, avasin. Tulin tukemaan vaikka itsellänikin hiki virtasi, tuskanhiki. Vaikka lääkäri kehoitti olemaan hissukseen, tulin aukaisemaan oven. Sillä siellä oli apua tarvitseva kaverini. Jota oli väärin kohdeltu. Hänessä ei ole mitään vikaa. Ei koskaan. Vain kaikissa muissa on vika. Ja nyt se on minussakin. Iso vika ja jos näin yliherkkänä aikakautena voisin sanoa, herkistyin muutamalle tipalle, siis kyyneltipalle. niin olin herkkä. Se tuntui pahalle. Hetken raotin verhoani ja heti sieltä pääsi kyynel karkaamaan. En olekaan niin paatunut likasäkki kuin kuvittelin olevani.

Mutta olen kaatopaikka. Antaa tulla vaan, otan kaiken vastaan, olen aina ottanut. kannan säkkiä olalla ja viskaan sen sitten pois. Tuntuiko se hyvälle, siis siitä kaatajasta meinaan. Uskon että tuntui. Hän sanoi että en voi olla kaveri kun teen vain pelkkää pahaa oloa hänelle. Syyllistän kun kyselin  ja halusin sitten hiukan tietääkin tarkemmin. Eikö se olekaan enää välittämistä lähimmäisestä kun kyselee että mitä nyt on, miksä sulla on kun et vastaa puhelimeen. Se on syyllistämistä. Se on toiselle kipua. Viis minun kivuistani.

Se on syyllistämistä kun ihmettelin kun loppui yhteydenpito kuin seinään. Lomalle lähti. Eli lomalle myös minusta tuumasin. Eihän kukaan kavereitaan jätä kuin pystymetsään ilman syytä, eihän? Vai sekö on normaalia nykyään, ettei sanota mitään hävitään vain lomailemaan ja kaveri sitten saa ihmetellä no mikä sille tuli ja kun kysyy, sitä heti syyllistää toisen. On tämä outoa. En tajua enää. Sitä saa muotoilla sanansakin niin hienosti ettei vaan loukkaa ketään, ettei satuta ketään. Pitää ottaa huomioon toisen mieliala, osata lukea näkymättömiä ihmisiä ja toisen ajatuksiakin. No minä olen paha ihminen. Niin paha että kaveritkin kaikkoaa. No kai minussa sitten on vikaa.

Ja miten monta kertaa minä kivuissani avasinkaan sen oven. Ei sitä kukaan arvosta eikä näe. Ei näe sitä hyvää mitä oli. Näkee vain sen kivun jota tein. Miten se menikään. Ihminen on toiselle peili, no eihän siihen voi uskoa kukaan, eihän.

Sano kaatopaikka Leo vaan, ei tässä muuta moi!

ain niin kiva kun alkoi uusi vuosikin, minullakin mukavasti, kaatopaikalla.