keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Keskiviikon keijut....

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta lempeästi suuren tammen oksille. Se olikin ylväs tammi, satoja vuosia vanha ja tuuhea oksiltaan. Tummanvihreät lehdet olivat kuin siipiä kun tarkkaan katsoi. Kun tarkkaan kuunteli siellä oli aikaimoinen kuhina...


-Sinä sait jo värit kuiskasi Valkoinen, minä se vasta olen kalpea kuin haamu. Ei kukaan usko että minä väri olen, huokaili Luovuuden Enkeleistä Valkoinen.
Miksi juuri minä olen tämän näköinen, miksi minä en ole keltainen kuin aurinko tai sininen kuin taivas, hän ihmetteli ja nyrpisti kaunista pientä nenäänsä vilkuillessaan sisartaan joka hahmottui vihreäksi.

- En osaa sanoa mikä tarkoitus sinun värilläsi on,vihreä ihmetteli. Mutta uskon että sinullakin on tarkoitus, ei kai äiti muuten olisi sinua noin luonut. Ei tämä vihreä nyt niin mahtava väri ole, kun olen tässä puussa ei kukaan minua erota, litistävät pian jalkoihinsa tai joku tulee ja syö minut suihinsa. Ja ehkä olen muiden mielestä likainen.

- Ei sinua kukaan syö, eikä minuakaan, emme me ole tavallisia keijuja, tiedäthän sinä sen. Etkö tiedäkin,valkoinen kyseli siskoltaan vihreältä?

-  En tiedä mitä tiedän, mutta uskon että kohta saamme sen tietää, äiti pyysi meitä tänne tulemaan juuri nyt. Vihreä näki äitinsä liitelevän kaikissa mahdollisissa väreissä heidän tykönsä.

- Lapseni valkoinen ja vihreä, te kauniit luonnolliset värit, te Luovuuden Enkelit Ikuiset.
Voi kuinka minä olen teitä kaivannut, vaikka hetki vasta erossa olimmekin. Mutta nyt teillä on tärkeä tehtävä. Olette jo isoja ja pystytte hoitamaan teille kuuluvan työn.

Valkoinen ja Vihreä olivat hiirenhiljaa ja odottivat jännittyninä jatkoa.

- Lapseni, teidän tulee nyt liidellä kaukaisiin maihin, moniin taloihin, kyliin ja kaupunkeihin. Vuorille  ja laaksoihin. Te olette puhtauden ja luonnon Enkelit Ikuiset, teitä tarvitaan nyt näyttämään valoa ihmisille. Jotka ovat Puhtauden ja Luonnon hylänneet. Minä annan teidän mukaanne sinetin, jossa ovat kaikki värit ja sen sinetin te annatte ihmisellä joka osaa ja haluaa iloita väreistä,  luonnosta, kaikista kauniista jota ympärillämme aina on, myös huonoina aikoina on hyvää, sellaisen ihmisen te kyllä löydätte. Älkää kadottako sinettiä!

Teidän tulee antaa puhtauden loistaa valkoisena, antaa sen hohtaa näkijän silmille. Antaa vihreän hehkua uuden syntyessä, kuinka luonto antaa omistaan, kuinka se uudistuu vuosittain ja aina yhtä vihreänä.

- Äiti olenko minä puhtaus huudahti valkoinen, minä luulin olevani mitättömin väreistä, koska olen niin kalpea.

- Äiti olenko minä koko luonto kun olen vihreä ja minä luulin olevani likainen.

- Voi lapseni, juuri te olette tärkeät, kuten on siskonne keltainen aurinkona ja veljenne sinisenä taivaalla, kuin sisarenne punaisena kukkana. te muututte ja jaatte värejä ympärillenne, sillä teistä lähtee luovuus. Se kaikki joka saa ihmisen näkemään kauneutta, kuinka hän piirtää taulun, kuinka värit elävät tai kuinka pinta saa hehkunsa taloissa. Kuinka meri kiiltelee auringon valossa, timantteja lumihangilla. Te lapseni olette osa kaikkeutta ja teillä on tehtävä, jakaa kauneutta eteenpäin.
Mutta teidän on oltava myös varovaisia, on olemassa myös musta. Joka on kaiken nielevä, kaiken peittävä ja siten hallitseva. Se on pimeä. Mutta kun pimeä ymmärtää sekin on kaunis.

Te saatte nyt lähteä matkaan ja aika antaa teille lisää tietoa, lisää uutta ja opitte hienoja asioita. Kuten ovat oppineet sisarennekin. Tuhansia vuosia sitten he lähtivät matkaan, miljoonia vuosia sitten he opettelivat olemaan värinä. Aikojen alusta  teidät luotiin, mutta nyt te tulette esiin, jotta ihminen voisi ymmärtää. Toivon että he ymmärtäisivät.

Näkemiin lapsukaiseni ja me tapaamme vielä.

Näkemiin äiti sanoivat kaksoset yhtä aikaa ja katsoivat äitinsä liitelyä sateenkaarena pois. Voi kuinka hän on kaunis, he huudahtivat. Mutta nyt me lähdemme ja muista että me olemme jo isoja.

Niin valkoiset pilvenhattarat levittäytyivät kaikkialle taivaalle suojaamaan paahteiselta auringolta ja vihreä asui lehtien suojassa antaen turvan kaikille pienille maassa olijoille. Kuinka he liitelivätkin ja keinuivat tuulessa, kunka he iloitsivat sateessa ja olivat lopen väsyneitä vuodenaikojen vaihteluissa. Kukin vuorollaan, sen he tiesivät. Nyt olisi valkoisen vuoro. Virheä käpertyi ison Tammen oksille nukkumaan ja nukkuisikin muutaman kuukauden, sen hän oli ansainnut.        (eh)


Tälläinen satuilu tällä kertaa ja tarina jatkuu...

1 kommentti:

  1. Ahaa...
    Toivottavasti ihmiset ymmärtäisivät päästää puhtauden sisäänsä, ympärilleen, luontoon, kaikkialle.
    Nyt on vihreän aika levätä, mutta pian taas hänet herätetään.
    Mielenkiintoista lukea näistä Luovuuden Enkeleistä Ikuisista...

    VastaaPoista

Kiitän kommenteistanne, välillä unohdan erikseen sen sanoa.
Lukeminen, matkailua äärettömyyteen.