perjantai 27. marraskuuta 2015

Aamun ankeet ajatukset.

Ei naurata, ei edes hymyilytä. Tämä aamu ei ole kiva, ei ollenkaan.
Eilisen muisto vielä polttaa särkyneitä sormiani ja mieleni on pettymyksestä sumea.
Kyllähän minä tiedän etten ole mikään ensimmäisen luokan runoilija, enkä edes sen toisen. Tiedän että vaatteeni ovat kuluneet ja ikä näkyy roikkuneessa leuassani.Sen alla siis.

Silmäni eksyvät yhä useammin sivuun  kuin varsinaiselle näppäimistölle tai tekstin juureen jota olen muka kirjoittamassa, ahkerana ja huomaankin ettei paperilla ole  mitään, ei edes tahroja. Olen väsynyt mies. Kaikkeni jo antanut.

Minun luovuuteni on käytetty loppuun, se on kuin haalea kahvi joka ei piristä eikä maistu milleen. Se on loskassa räpiköivä etana. Se ei etene, sitä ei huomata, se palelee, jäätyy, kuolee. Niinkö tässä nyt käy. Kaikki on ammennettu, laarini ovat tyhjät, ei siemeniäkään ensivuodelle. Ei mitään.

En voi inspiroitua rakkaan järveni rannalla. En kuunnella hitaasti etenevien laivojen liplatusta. Linnut ovat hävinneet. Minä jäin.

Ehkä olen tullut matkani päähän, tämän kirjoitusmatkani ja on aika siirtyä muualle. Mutta mihin. Mitä minä osaan. En osaa mitään. Kokeilin siveltimellä vedellä viivoja pahvipohjille, universumia yritin tavoitella. Kokeilin puun taipumista koristeeksi oveen, se päätyi kierrätykseen, taloyhtiöni saunaan.
Henkariksikaan minusta ei ole, olen liian paksu siihen. Näyttelijä olen ollut koko ikäni mutta vain itselleni. Roskia kerään jo itsestänikin. Myyn sanojani. Ei kukaan osta. Osaan olla tekemättä mitään, se ei elätä.

Taivun sohvalle jota minulla ei ole. Kohta siirryn paikalliseen niiden muiden yksinäisten joukkoon. Joille maailma on paha kunnes aivot saavat muuta ajateltavaa tuopin jäljiltä. Silloin se on vielä parannettavissa. Se maailma en minä.

Tänä aamuna olen kurjista kurjin, näen vain aaltojen vaipumisen pohjaan. Se on mustaa täynnä. Siellä ei ole elämää, siellä liikkuvat särkien armeija nälissään osanottajia vain muutama, rivit jo harvenneet. Muovi kelluu ja minun aivoni. Suokaa se minulle. Tänään. kaikesta väsyneelle runoilijalle.

Sanotaan että kun lakkaa yrittämästä se onnistuu. Minä siis teen niin.
Ehkä minun repaleisen ruumiini jäänteet löytävät kotiin.

Terveisin Leopold, se runoilijoista pienin.


2 kommenttia:

  1. Voi Leo, jopas olet herännyt ankeaan aamuun ♥

    Kirjoituksena todella herkullinen ja mainio, hymyilyttäviä vertauksia vaikka toisen tilanne onkin surkea. Sanat ovat kyllä löytäneet aidosti paikkansa. Ne eivät laahusta, kuten Leon mieli, vaan jo edellinen säe pohjustaa seuraavan. Nimittäisin tätä proosarunoksi, niin runollista tämä tekstisi on. Nautin - myös siksi, että tällaista se joskus on tälläkin runoilijalla.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Juska, näitä oloja tulee ja menee :)

    VastaaPoista

Kiitän kommenteistanne, välillä unohdan erikseen sen sanoa.
Lukeminen, matkailua äärettömyyteen.