lauantai 28. marraskuuta 2015

Ihme on tullut, lunta!

Apua, nyt joudun lumitöihin. Minä joka pelkään suorastaan töitä. Olenhan tottunut makaamaan olemattomalla sohvallani. Rakentamaan tyhjästä aamupalaa ja vieroksunut naapurien yltäkylläisyyttä. Töitä ei ole, ei kukaan ole tullut hakemaan minua kotoa vaikka kuinka sitä yritän. Eikä postiluukku kolise kuin mainoksia, jotka muuten käteviä vessareissuilla. En tietenkään pyyhi mitään niillä, et kai niin kuvitellut, nou nou..vaan luen kun ei muutakaan lehteä tule. Mainokset ovatkin kevyttä viihdettä. Ja ilmaiseksi ja kansa juoksee ämpärin perässä jota ei edes tarvitse. Jännää. No liikunta on tärkeää ja sosiaalisuus. Ei saa erakoitua. En minä erakoidu, eilen juuri olin ulkona, kävin parvekkeella.

No nyt joudun taas ulos. Lunta luomaan. Tai ehkä odotan että se sulaa. Jos minulla on vaikka nuha, pitääkin hieroa nenää punaiseksi. Mutta mitä se kannattaa, luulevat vaan että olin taas aamuun asti paikallisessa. Ja kääntävät katseensa muualle. Usein taivaaseen päin, ehkä rukoilevat kesken kaiken. Niiden silmätkin pyörähtelevt sillain kivasti, yrittävät kai nähdä kaiken kerralla.

On minun vuoroni olla ulkosiivooja. juurihan olin. Muutama kuukasi sitten. Se on tämän kerrostaloasumisen ihanuuksia. Pääsee ulos ja saa liikuntaa. Oikeastaan lumi on kaunista, se taitaa saada runoilijan sielun väpättämään, kylmästä, no ei, vaan puhtaudestaan. Mieli valaistuu ja ajatukset saavat tilaa myllertää ja löytävät jopa ulos asti. Toivotaan että saan ne kiinni, etteivät ihan pääse karkaamaan. Paperille asti ja ymmärrättäviksi rykelmiksi.

Juuri nyt olen elämäni taitekohdassa. Menen ulos. Teen töitä. Sohvaperunasta urheilijaksi, ehkä jopa kehonrakennuskilpailuihin tai maratoonille suuntaan ensi kesänä. Jipii olen uudestisyntynyt samoilla naamoilla ja roikkuvilla leuoilla. Mutta se olen minä Leopold Suuri. Minähän se olen Suuri Leopold.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Aamun ankeet ajatukset.

Ei naurata, ei edes hymyilytä. Tämä aamu ei ole kiva, ei ollenkaan.
Eilisen muisto vielä polttaa särkyneitä sormiani ja mieleni on pettymyksestä sumea.
Kyllähän minä tiedän etten ole mikään ensimmäisen luokan runoilija, enkä edes sen toisen. Tiedän että vaatteeni ovat kuluneet ja ikä näkyy roikkuneessa leuassani.Sen alla siis.

Silmäni eksyvät yhä useammin sivuun  kuin varsinaiselle näppäimistölle tai tekstin juureen jota olen muka kirjoittamassa, ahkerana ja huomaankin ettei paperilla ole  mitään, ei edes tahroja. Olen väsynyt mies. Kaikkeni jo antanut.

Minun luovuuteni on käytetty loppuun, se on kuin haalea kahvi joka ei piristä eikä maistu milleen. Se on loskassa räpiköivä etana. Se ei etene, sitä ei huomata, se palelee, jäätyy, kuolee. Niinkö tässä nyt käy. Kaikki on ammennettu, laarini ovat tyhjät, ei siemeniäkään ensivuodelle. Ei mitään.

En voi inspiroitua rakkaan järveni rannalla. En kuunnella hitaasti etenevien laivojen liplatusta. Linnut ovat hävinneet. Minä jäin.

Ehkä olen tullut matkani päähän, tämän kirjoitusmatkani ja on aika siirtyä muualle. Mutta mihin. Mitä minä osaan. En osaa mitään. Kokeilin siveltimellä vedellä viivoja pahvipohjille, universumia yritin tavoitella. Kokeilin puun taipumista koristeeksi oveen, se päätyi kierrätykseen, taloyhtiöni saunaan.
Henkariksikaan minusta ei ole, olen liian paksu siihen. Näyttelijä olen ollut koko ikäni mutta vain itselleni. Roskia kerään jo itsestänikin. Myyn sanojani. Ei kukaan osta. Osaan olla tekemättä mitään, se ei elätä.

Taivun sohvalle jota minulla ei ole. Kohta siirryn paikalliseen niiden muiden yksinäisten joukkoon. Joille maailma on paha kunnes aivot saavat muuta ajateltavaa tuopin jäljiltä. Silloin se on vielä parannettavissa. Se maailma en minä.

Tänä aamuna olen kurjista kurjin, näen vain aaltojen vaipumisen pohjaan. Se on mustaa täynnä. Siellä ei ole elämää, siellä liikkuvat särkien armeija nälissään osanottajia vain muutama, rivit jo harvenneet. Muovi kelluu ja minun aivoni. Suokaa se minulle. Tänään. kaikesta väsyneelle runoilijalle.

Sanotaan että kun lakkaa yrittämästä se onnistuu. Minä siis teen niin.
Ehkä minun repaleisen ruumiini jäänteet löytävät kotiin.

Terveisin Leopold, se runoilijoista pienin.


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ruusun taikaa

terälehdillä hopeapölyä
sateen jälkeistä sumua

pilkottavissa silmissä, nupuissa
on kuulakkaan yön samettisyli
nurmen pehmeä peitto

mikä herätti pilvet
mikä sai tuulen ulvomaan
kissankelloissa kumea sävy

piikit avoimena
saalistavat yön peikkoja
jotta aamun säteissä ruusu hehkuu

huokaa huokaa
juuret ovat tiukassa


ruusun taikaa
tuoksu houkuttelee oinaan
otava loistaa
tuikkii vesimiehen kannu

ikaros lentää
se saavuttaa auringon
pisara ruusunlehdellä
kasteisen aamun

kyynel  (eh)

Keskiviikon keijut....

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta lempeästi suuren tammen oksille. Se olikin ylväs tammi, satoja vuosia vanha ja tuuhea oksiltaan. Tummanvihreät lehdet olivat kuin siipiä kun tarkkaan katsoi. Kun tarkkaan kuunteli siellä oli aikaimoinen kuhina...


-Sinä sait jo värit kuiskasi Valkoinen, minä se vasta olen kalpea kuin haamu. Ei kukaan usko että minä väri olen, huokaili Luovuuden Enkeleistä Valkoinen.
Miksi juuri minä olen tämän näköinen, miksi minä en ole keltainen kuin aurinko tai sininen kuin taivas, hän ihmetteli ja nyrpisti kaunista pientä nenäänsä vilkuillessaan sisartaan joka hahmottui vihreäksi.

- En osaa sanoa mikä tarkoitus sinun värilläsi on,vihreä ihmetteli. Mutta uskon että sinullakin on tarkoitus, ei kai äiti muuten olisi sinua noin luonut. Ei tämä vihreä nyt niin mahtava väri ole, kun olen tässä puussa ei kukaan minua erota, litistävät pian jalkoihinsa tai joku tulee ja syö minut suihinsa. Ja ehkä olen muiden mielestä likainen.

- Ei sinua kukaan syö, eikä minuakaan, emme me ole tavallisia keijuja, tiedäthän sinä sen. Etkö tiedäkin,valkoinen kyseli siskoltaan vihreältä?

-  En tiedä mitä tiedän, mutta uskon että kohta saamme sen tietää, äiti pyysi meitä tänne tulemaan juuri nyt. Vihreä näki äitinsä liitelevän kaikissa mahdollisissa väreissä heidän tykönsä.

- Lapseni valkoinen ja vihreä, te kauniit luonnolliset värit, te Luovuuden Enkelit Ikuiset.
Voi kuinka minä olen teitä kaivannut, vaikka hetki vasta erossa olimmekin. Mutta nyt teillä on tärkeä tehtävä. Olette jo isoja ja pystytte hoitamaan teille kuuluvan työn.

Valkoinen ja Vihreä olivat hiirenhiljaa ja odottivat jännittyninä jatkoa.

- Lapseni, teidän tulee nyt liidellä kaukaisiin maihin, moniin taloihin, kyliin ja kaupunkeihin. Vuorille  ja laaksoihin. Te olette puhtauden ja luonnon Enkelit Ikuiset, teitä tarvitaan nyt näyttämään valoa ihmisille. Jotka ovat Puhtauden ja Luonnon hylänneet. Minä annan teidän mukaanne sinetin, jossa ovat kaikki värit ja sen sinetin te annatte ihmisellä joka osaa ja haluaa iloita väreistä,  luonnosta, kaikista kauniista jota ympärillämme aina on, myös huonoina aikoina on hyvää, sellaisen ihmisen te kyllä löydätte. Älkää kadottako sinettiä!

Teidän tulee antaa puhtauden loistaa valkoisena, antaa sen hohtaa näkijän silmille. Antaa vihreän hehkua uuden syntyessä, kuinka luonto antaa omistaan, kuinka se uudistuu vuosittain ja aina yhtä vihreänä.

- Äiti olenko minä puhtaus huudahti valkoinen, minä luulin olevani mitättömin väreistä, koska olen niin kalpea.

- Äiti olenko minä koko luonto kun olen vihreä ja minä luulin olevani likainen.

- Voi lapseni, juuri te olette tärkeät, kuten on siskonne keltainen aurinkona ja veljenne sinisenä taivaalla, kuin sisarenne punaisena kukkana. te muututte ja jaatte värejä ympärillenne, sillä teistä lähtee luovuus. Se kaikki joka saa ihmisen näkemään kauneutta, kuinka hän piirtää taulun, kuinka värit elävät tai kuinka pinta saa hehkunsa taloissa. Kuinka meri kiiltelee auringon valossa, timantteja lumihangilla. Te lapseni olette osa kaikkeutta ja teillä on tehtävä, jakaa kauneutta eteenpäin.
Mutta teidän on oltava myös varovaisia, on olemassa myös musta. Joka on kaiken nielevä, kaiken peittävä ja siten hallitseva. Se on pimeä. Mutta kun pimeä ymmärtää sekin on kaunis.

Te saatte nyt lähteä matkaan ja aika antaa teille lisää tietoa, lisää uutta ja opitte hienoja asioita. Kuten ovat oppineet sisarennekin. Tuhansia vuosia sitten he lähtivät matkaan, miljoonia vuosia sitten he opettelivat olemaan värinä. Aikojen alusta  teidät luotiin, mutta nyt te tulette esiin, jotta ihminen voisi ymmärtää. Toivon että he ymmärtäisivät.

Näkemiin lapsukaiseni ja me tapaamme vielä.

Näkemiin äiti sanoivat kaksoset yhtä aikaa ja katsoivat äitinsä liitelyä sateenkaarena pois. Voi kuinka hän on kaunis, he huudahtivat. Mutta nyt me lähdemme ja muista että me olemme jo isoja.

Niin valkoiset pilvenhattarat levittäytyivät kaikkialle taivaalle suojaamaan paahteiselta auringolta ja vihreä asui lehtien suojassa antaen turvan kaikille pienille maassa olijoille. Kuinka he liitelivätkin ja keinuivat tuulessa, kunka he iloitsivat sateessa ja olivat lopen väsyneitä vuodenaikojen vaihteluissa. Kukin vuorollaan, sen he tiesivät. Nyt olisi valkoisen vuoro. Virheä käpertyi ison Tammen oksille nukkumaan ja nukkuisikin muutaman kuukauden, sen hän oli ansainnut.        (eh)


Tälläinen satuilu tällä kertaa ja tarina jatkuu...

tiistai 24. marraskuuta 2015

Tiistain lyhyet..

valoja, valoja kuin pieniä enkeleitä taivaalla
siellä ovat tähdet
kirkkaana ne kutsuvat minua

minä vaivun niiden syliin
taivun leijumaan tummaan sineen
kuulen kuinka äärettönyys huokaa

kun aika jättää
tiedän missä olen, mihin menen
sillä siellä on jo osa minua  (eh)



----------------------------------

pala taivasta katseesi
osa minua tunteesi
yhdessä olemme me         (eh)

----------------------------


ei ole kauniinpaa kuin hymysi
kosketus hellä
naurusi tarttuva

sanasi

äiti olet rakas           (eh)


--------------------------


pimeydessä on helppoa kulkea
kun on sisäinen valo   (eh)

-------------------------------

kuppi kahvia ja olen myyty
aamussa valkenee sanat kuin kirjat
maisema vilauttaa salaisuuksiaan
kirjaimet hyppivät iloissaan
on uuden aamu   (eh)

maanantai 23. marraskuuta 2015

Maanantain kello kuuden kahvi

siis aamulla, minä herään pirteänä ja päätän että tänään olen nukkumatta päikkäreitä. Mutta hyvät päätökseni valuvat kahvin mukana alas kurkusta jo kello puoli seitsemän. En herää ollenkaan, väsyttää niin vietävästi ja se lisääntyy sitä mukaa kun pitäisi kirjoittaa enemmän, laittaa sanoja peräkkäin, tiedättehän sen systeemin. Koulussa se jo opeteltiin, mutta joskus tuntuu ettei siellä opeteta mitä sanoja pitää laittaa peräkkäin. Missä on koulu jossa opetetaan runoilijalle upeita runoja tai kirjoittajalle mahtavia sensaatiomaisen bestsellereitä teoksia? Missä ne on, onko ne vain ulkomailla.

Taisin olla navetan takana kun jaettiin kirjoituslahjoja. Olen ollut siellä usein, huomaan.
Moni muukin lahja on jäänyt saamatta. Vai synnyinkö kenties siellä.

Raahaudun paikasta toiseen, on maanantai. Peilikuva on tänään synkkä, se on muisto menneestä halloweenistä. En uskalla mennä ulos, pelottelemaan ihmisiä. Hiivin hiljaa parvekkeelleni ja haistelen ison hattuni takaa ilmaa joka on raikas. Annan sen virrata syvälle sieluuni asti, alan yskimään. Meni liian syvälle. Ei siellä keuhkojen loppuosassa ole tilaa ihan kaikelle, siellä on jo mustaa tuhkaa.

Entä jos olenkin tänään tekopirteä ja tekopositiivinen ja tuon itseni esille usein ja ponnekkaasti. Kuinka ihanaa elämä onkaan ja kuinka minä olen niiiiiiiin onnellinen. Aah kun minulla on kaikki hyvin ja tsemiä vaan kanssaeläjille, kyllä te saatte osanne minun voimastani ja valostani. Valetta. Liika itsensä korostaminen kertoo huonosta itsetunnosta, tiedän mistä puhun, olenhan monen kustantajan päähänpotkima pässi. Suorastaan munaton veikko, sanovat monet ystäväni, ne jotka tuntevat minut läpikotaisin, siis ne kaverit jotka käyvät tilipäivänä kanssani paikallisessa ja muuten heitä ei näy. Ja ne lukuisat ystävät jotka tulevat kerran parissa kuussa itkemään oveni taakse kuinka kauheen kurjaa heillä on, tai soittelevat kännissä ja itkevät krokotiilin kyynelitä että minunkin korvani ovat märät.. usein saan kuulla olevani saamaton luuseri, outoa eikös, kun ensin ollaan niin ystävää että  ja halaillaan ja kehutaan...

......tai no sano Leo vaan, mä kuuntelen tomppaa......ja mä meen ostaan kahvia mukaan ja kiedon kaulaliinan kaulaan..mä olen tänään niiiiiin upee, mä olen muotitietoinen...tosi hyvänäköinen..kaiken takana on nainen!


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Harput soivat

ei ne soi, ne vinkuu korvani juuressa
ne ujeltavat harmaassa hiljaisuudessa
ja kun katson äänen suuntaan, ne ovat poissa

Rääkkyviä variksia oksillaan
heiluvat kuin olisivat humalassa
söivät viimeisetkin marjat humalastani
ja olin säästänyt ne itselleni

jotta näkisin mustat suupielet
en käytä huulipunaa
jo heikko verenkierto maalaa huuleni muutenkin

vapisen peittoni alla
ja toivon että auringon nousussa ei olisi noin kirkkaita säteitä
ehkä ei olekaan kohta
kun savu peittää pommin jälkeen tienoot

en minä uskalla nukkua ilman peittoa
mihin minä sitten piiloutuisin
niiltä monilta kavereiltani jotka kimpussani ovat palkkapäivänä
en ulos voi mennä
siellä tuuuli rikkoo hauraat luuni säröille
ja onnun lopun päivää

olen olemattomassa tilassa
kipeän niskani kanssa
tyynyni oli vuori jota myöten kiipesin
mutta liukastuin ja putosin

ja siksi korvissani soi tai vinkuu nuo harput.    (eh)


-------------------------------------------------

näin lunta, pieniä kiteitä kerroksittain
kuin olisivat  untuvaa
kosketin, ne katosivat
sulivat sormenpäilleni vedeksi

jään uimaan ajatukseni aaltoihin
entä kun lunta ei ole
mistä vesi sulaa sormilleni
enkö pääsekään sukeltamaan valkoiseen puhtauteen
likaisine haavoineni
ja katoamaan avaruuteen keikkumaan tähden sakaralle
siihen voisi hirttäytyäkin
olisi ikuisesti tähtenä taivaalla
kunnes supernova saa kaiken katoamaan
ja osani lentäisivät linnunratamme äärelle asti

kuinka se ilmattomuus kuljettaisi minua
syvemmälle olevaan
ja minä eläisin valona.   (eh)

perjantai 20. marraskuuta 2015

Banaanikärpänen

ja minä,  mitä yhteistä.

Molemmat lentelevät suuntaan ja toiseen, pysähtyvät harvoin ja sitten liiskataan kun juuri löydät makoisan paikan. Olen pettynyt.

Vesimassat pyyhkivät värit mennessään ja minä kuihdun ajatuksiini. Olen tänään huomennut kuinka manu on tehnyt tehtävänsä ja  manu saa mennä. Onko se jo niin yleistä, ihmisten hyväksikäyttö aineellisella ja henkisellä puolella. Minä kuihdun tähän olemattomuuteeni. En olekaan enää tärkeä kelleen ja kun ongelmia on sitten tulevat rynnäköllä ovelleni koputtamaan. Voi silloin minä olen ihana, tärkeä ihminen. Kuinka ovatkaan voineet elää ilman minua.

Luonteeseeni kuuluu päättäväisyys. Se kun tulee ovella vastaan on turha koputella enää. Olen jo mennyt. Paitsi se kaikki maanittelu, ja tule nyt houkutus, olet ihana, paras kaveri ja ystävä houkutus voi kyllä kääntää mun pääni. Tuntea itsensä tärkeäksi.

Runoilijansielua kärventää tämä tyhjyys. Pettymys jonka antaa tulla olalle istumaan. Voisinhan minäkin olla itsekäs ja laittaa sen geenivirheen piikkiin. En olekaan tavoitettavissa enää, en olekaan se kiva tyyppi joka aina auttaa ja kuuntelee. En. Minulla on geenini väkäsessä ärhäkkä mutaatio ja kun liikaa potkitaan päähän se ärsyyntyy ja saa aikaan lukkiutumisen omaan antoisaan seuraani ja sanat pulppuavat voimalla valkoiselle arkille. Minä elän jälleen! Itselleni.!

Lööpeissä löysin syyn käytökselleni, geenivirhe. Älä tule enää pyytämään apua mä lähden stadiin. Mä ostan uuden kynän ja paperia ja suljen verhot, naapuri hotellin katto on jo valkoisena tyhjistä papereista. Mutta mä elän. Itselleni.!  

Ai niin, huomenna mä kirjoitan itsekkyydestä ja siitä kuinka se tarjoo kossua vissyllä, ei kun vissyä kossulla. Ai niin, enhän mä juo, ei suuri runoilja syyllisty juoppouteen, eikä masennukseen, eikä polta sikaria. Se kirjoittaa pubin hämärässä, sanoja peräkkäin joita kukaan ei lue.

terveisin Leopold, tai no sano Leo vaan.

(eh)


torstai 19. marraskuuta 2015

Katso peiliin Leo

mitä näenkään, uurteiset kasvot ja hymyttömän suun. Ei kai kukaan itselleen naura, ainakaan heti aamusta. Vaikka se paras aika olisikin. Se saa veren kiertämään muuallakin kuin niskassa ja oikoo jäykkää selkää kivasti. Otin riskin.

Minä uskaltauduin katsomaan. Jopas on runoilija komistunut näin ikää myöten, totesin. Kääntelin päätäni puolelta toiselle ja ihailin sivukuvaani toisen peilin avulla. Upea nenä, ja mitkä posket. Näkyvät puun takaa kyllä mukavasti. Pyöreyttä tullut sopiviin paikkoihin. Olen sopiva, ainakin näihin omiin vaatteisiini. En koskaan osta numeroa pienempiä vaan numeron isomman vaatteen, näin äiti opetti aikoinaan, kannattaa uskoa äitiä, hän on aina oikeessa, senkin hän opetti.

Opetti hän oikeastaan paljonkin, mutta miten onkin päässyt unohtumaan. Ihan kuin vahingossa kun on tullut muuta tärkeää mieleeni, kuten vaikka mopolla ajo ilman kypärää. Tai auton parkkeeraaminen invalidipaikalle. Aina sanotaan että muistia voi kehittää, mutta miten se toimii? Kun tuntuu että sen menettää jo heti kun laittaa kotioven kiinni.

Tänään päätän olla fiksu ja filmaattinen. Mukava kanssaihmisille. Ja hymyilen kaikille aurinkoisesti kunnes laitan kotioven kiinni, silloin ne unohtuvat, mokomat pikkuseikat. Ehkä jätän oven auki, auttaakohan se muistamaan.

Näkyykö kello ja onkos tukka hyvin, minä lähden joogaan. Itsestä kannattaa pitää huolta ettei ole ruma, kuten eräskin sanoi eräälle telkassa.Voi kun sä olet ruma. Arvaas mitä, mutta mä sentään käyn vessassa. Tajusitkos...

palataan kun saan ruotoni taas joogan jäljiltä suoraksi.

terveisin Leopold, eli Leo vaan.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Leon pinkit housut



Että väsyttää, olin koko yön pelottelemassa ihmisiä ostarilla. Seisoin väijyssä pusikossa ja mietin että jos ampu tulee mä kusen housuuni. Mä olen rohkea kun uskallan laittaa hupun päähän ja piikittää itteeni  niin että taju lähtee ja sitten mä olen kova kundi joka ei pelkää ketään. Olen olen.

Typerää. Mä olen maalaistollo joka ei ymmärrä omaa parastaan eli olla hiljaa metrossa vaan hymyilen aina vastaantulijoille vaikka ne katseleekin mun läpi. Näkeehöhän ne mun mustuneet keuhkoni ja vatsan haavaiset limakalvot, entä mun pukamat, hirveetä. No paskan maku kyllä suussa onkin monella, sieltä se tulee. Mitäs tuijottavat.

Mä laitoin tänään pinkit farkut, mä ajattelin olla muotitietoinen. Yleensä mä meen massan mukaan, mutta tänään ajattelin ihan yllättää itsenikin. Olla erilainen. Mutta entä jos mut todetaan heti syrjäytyneeksi tai jopa vieraantuneeksi omasta itsestäni ja lähetetään terapeuttisiin istuntoihin? No en mä laita niitä pahaksi. Terapia on muotia. Ennen mentiin metsään ja hakattiin päätä kantoon nykyään sitä hakataan toisen nyrkkiin. Ehkä se helpottaa sitäkin kautta. En tiedä. Mä en tykkää väkivallasta vaikka massan mukana kylällä juoksenkin, nyrkit heiluen ja rumia puhuen. En mä yksin kehtaisikaan, porukassa se on paljon mukavampaa, olla rohkea ja tosi kova tyyppi.

Tänään mä ajattelin olla erilainen. Ellei mua aleta haukkumaan. Siten mä vaihdan ostarin vessassa housut vihreeksi tai mustaksi. Mä en kestä jos mua haukutaan, se käy mun luonnolle. Kyllä mun ego kestää haukkumiset,ainakin porukassa mä tuon sen heti julki, nostan oikeusjutun vaikka tai kunnianloukkauksen nyt vähintään ja ehkä kostankin jotenkin, mun egoa ei haukuta mä olen kova tyyppi. Mut en mä pelkää ketään, ainakaan kovin paljoa. Porukassa en ketään. Yksin mä pelaan pelejä, osaan tappaakin jo.Eihän se mitään vaikeeta ole. Ei mulla ystäviä olekaan, mutta virtuaalisesti mä olen cool. Mä olen syntynyt kapula suussa, mä pelaan läpi mun elämän. Kuka todellisuudesta enää piittaakaan. Mun ovella ei omatunto kolkuta, mä hukutan sen heti. Se mä opin mun kavereilta, en mä yksin ole koskaan. Mä olen seurallinen ihminen. Mä tiedän paljon ja osaan paljon, kaverit kertoo kyllä ja sanoo mitä mun pitää tehdä.

Kauheeta, juon näköjään liikaa mustaa limua, se sekoittaa mun pääni kun alan unohtamaan että mä olen Leopold, runoilijoista suurin eli sano Leo vaan. Parempi alkaa luomuilemaan.Säilyy muisti ja moraali.


maanantai 16. marraskuuta 2015

Matkalla ei mihinkään tai

Sade ei ole koskaan ollut tylsempää kuin juuri sinä aamuna, jolloin päätin uskaltautua ulos.
Ulos kuorestani, tutusta ja turvallisesta minästä. Ei minun minäni rohkea ole, se on hulluuden riivaamaa ja ulkoavaruuden painumia kantavaa kuorta jossa ei elä kuin hetki kerrallaan hengitys.

En minä katkerakaan ole, sillä en tunne käsitystä siitä sanasta. Enkä ymmärrä miksi sitä viljellään enemmän kuin ohraa. Se ei kuitenkaan ruoki ketään, korkeitaan vie muut pois.
Katellisuus vasta hapanta on. Ja samalla se syövyttää reikiä puhtaan valkoiseen haarniskaan, eikö ne näe että siellä sisällä on musta piru joka nauraa hekottaa ihmisen typeryydelle. Ei ne näe.

Sairasta jo kaikki, eikä minulla sanan varsinaisia tauteja ole. Ellei lasketa sitä että jos en hoida itseäni kuolen, mutta jos hoidan kuolen kuitenkin. Eikö tärkeää olekaan enää se miten elää. Pitääkö aina olla yrittämässä parempaa ja turvallisempaa. Siinä heikompaa hirvittää kaiken huonouden keskellä olla hyvä ihminen. Sillä kaikkihan haluavat olla hyviä ihmisiä, tiedä sitten miten se luokitellaan. Sillä ne jotka keksivät kaikki luokitukset ja säännöt, sanat ja määritykset. Miten he ovat hyviä?

Olen matkalla äärettömyyteen, kyynisine ajatuksineni. Olen yksin, tänäänkin. Kuten aina. Enkä saa irti ajatusta siitä miksi olen täällä.

Kun matkaa paljon, näkee paljon, sanotaan. Ei sekään pidä paikkaansa. Voi myös kulkea silmät suljettuna, katsella varovasti eteenpäin, ei sivuille vilkuilemisia. Mitä sitten jos jäi jokin kukka näkemättä ja kuvaamatta. Pääasia että saa sanoa naapurille olin matkoilla.

Älä laita sanoja suuhuni huutaa joku, et sinä minua tunne. Kuka tuntee itsensä. Sillä sanoja voi kirjoittaa mitä vaan ja muut uskovat että ne ovat totta. Että olen juuri näin kuin kirjoitan. Olenko? Onko sanat minä? Kirjoitus on kirjainten laittamista peräkkäin ja mielikuvitus on rajana.

Saan siis olla matkalla äärettömyyteen, omine kummallisine ajatuksineni, siitä kuka olen ja mitä haluan. Mutta jos tarkkaan katsoo saa päänsäryn. Ja kun jättää katsomatta, huomaakin tuo on saakelin hyvä tyyppi.

jos unohdit jo nimeni, olen Leopold. Tai sano vaan Leo.