keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Siivetön kulkuri

arpisena katselen merten korallia
särkyneitä tuulispäitä
rikki revittyjä ulappia

minä katoan syvyyteen
missä elän parhainta aikaani
leijuvissa tähkäpäissä
ruusunpiikkien terillä
siellä ovat haavani onnelliset

katso minä huudan tuuleen
se vie sanani kauaksi
se tekee askeleista jäljet
joita vielä hiekka koristaa
kuvioissa koko elämäni

suljettujen silmien takana
on maailmojen syli avoinna
siivetön kulkuri nauraa     (eh)


Kulkurin siivet

ja minä vapisen kylmässä
ei huulilleni yllä sini taivaasta
väri on hehkuvan punainen
veri lämmittää

sormilla hyytymiä elämästä
tähden räjähdys
jätti pölyn ja värit
joita kulkuri kantaa
ohuilla harteillaan

katsoin
ja siipeni saivat pohjan      (eh)


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Leopoldin lomailut..

taas olisi aika kun pistän pillit pussiin, kuten niin monta muutakin kertaa. Mutta pitäähän minunkin oikein virallisesti jäädä joululomalle vaikka lomallahan kirjailija/ taiteilija aina on. Ei tätä työtä työksi voi sanoa., ei kukaan sano. Ei edes herrat isossa talossa.Kotona ollaan ja sohvalla maataan. Teokset sun muut syntyvät itsestään ja mielikuvitus on satumainen, ei pidä tehdä tutkimuksia etukäteen eikä mitään muutakaan. Kyllä se taiteilijan elämä on helppoa. Olutta huiviin ja kassan kautta kotiin, rahaa on ettei p......alle taivu. Eikä eläkkeestäkään mitään huolta. Ei ole tuloja niin ei ole menojakaan, tai menojahan on aina mutta ei ole eläkertymiä. Ja menot hoidellaan sossun kautta kuten muutkin huonotuloiset. Sitten kun ovat myyneet ensin omaisuutensa ja menevät sitten kerjäämään vaatteisiin, huonekaluihin ym rahaa. Niihin jotka juuri saivat myytyä halvalla.

Ai niin lomastahan minun piti puhua. Mä lähden etelään. Ostin menopaluu lipun Hankoon, käyn sukulaisssa. Piti ostaa ensin pelkkä meno mutta tiedän kokemuksesta että en viihdy siellä kuin päivän pari ja jos tulee käytyä paikallisessa ei ole enää rahaa junalippuun. Kai sinne nyt juna kulkee en tarkistanut lipusta että mihin asemalle se on. Mutta minä olenkin seikkailija luonne,  minne tuuli kuljettaa..

Lahjoja emme harrasta. Olemme jo kasveneet siitä yli. Paitsi että herkästi kyllä kysellään toitkos tuliaispulloa tai ostikko sitä hyvää leipää, sinappia jne kun astun ovesta sisälle. No en ostanut, sanon, mehän sovittiin. No kai sä nyt sentään tuliaisia tuot. Ja muistit kai että sen ja sen synttäritkin on. Ja jos mennään naapuriin on tapana viedä jotain mennessä, ja sähän se vieras olet joten sä myös viet tuliaiset. Raskasta sanon minä. Ehkä olisikin parempi pysyä kotona ja myydä lippu huutonetissä, pääsee halvemmalla.

Mut voikaa kulkaat hyvin ja nauttikaa olostanne ja muistakaa läheisiänne, mä teen kanssa niin ja ostan pari tikkunekkua serkkupojalle, sekä pullon lämmintä. Että pysyy taiteilijaserkukset lämpiminä talven kylmissä puhureissa...

Sooon moro mä palaan kun olen kotona.

Sano Leo vaan, mehän ollaan kavereita.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Kop kop

ai sä tulit jo sisälle, juurihan sä koputit. Pyysinkö peremmälle, en. Mutta sä tulit kuitenkin. Ai sulla on huolia, naapuriko tällä kertaa, eikö. Sedän veljen siskon mieskö aiheuttaa ongelmia? Eikö, entäs kollegan siskon naisystävän velipuolen tyttöystäväkö, eikös. No mitä sulla sitten on? Ethän sä muuten koputtele kun silloin kun tarviit mun apua tai tukea tai kuuntelijaa tai likaämpäriä. Silloin kelpaan kyllä.  Mitä, ai sulla on ongelmia, no se on uutta.
Tule sitten kertomaan, ai sä tulitkin jo.No otatko kahvia entä pullaa, maitoa ei ole.  Ai sä joit jo. No otatko huikat, kossua on ja vissyä, se maistuu no kiva. No mikäs on sun ongelmasi, kerrohan niin saadaan sekin selvitettyä.

Ai sulla ei ole rahaa, no eihän se mun ongelma ole. Olihan sulla eilen, kun paikallisessa tarjoilit ahkeraan. Ai kavereille vaan..No ne  olikin kivoja kavereita. Et siten mulle tarjonnut? Mutta nyt tarviisit rahaa, no ei mulla ole. Ota vaan lisää kossua onhan sitä mulla aina kavereille antaa.

Ai sua helpotti jo, sehän kiva, juu ota vaan se loppu pullo mukaan. En mä sitä tarvii, kiva kun voi kaveria auttaa hädän keskellä. Ai palataan huomenna, no palataan vaan. Moikka moi. Ai sä meet paikalliseen...kavereitten kaa pelaamaan biljardia, no sehän on kiva, että silleen.

sano Leo vaan, kavereitten kaveri.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kipeä maa

syli itkee
maatuneet lehdet rapistelevat viimeisillä voimillaan
lämpö jäi odottamaan kutsua

jokin liikkui
mursi käden ja jalan
siirsi juuret tuntemattomille pelloille
loputtomille sateen pisaroille

hyvä on huokasit
minä kipeitä sanoja pakkasin
kovemmille pahveille nauhoilla koristelin

hyvä kun huokasit
minun puhallukseni ei ole voimissaan
se kuluttaa vaikeita sanoja
niitä joita kirjoitit toisen riveille

minun pisteissä ja pilkuissa
on kipeä maa                         (eh)

maanantai 7. joulukuuta 2015

Jäätyneet ruusut

on terälehdillä kylmä
kangistuneet kesän unelmat
minä valvon huomisen unta

siipien hento suhina
vilvoittava uni
jäin aaltoihin

kun hiljaa kosketat ehkä en hajoa
ehkä saan katsella yön pimeyteen
kuin lasi


katoavatko näin kaikki haaveeni
elämäni pisaroi
kyynelissä jäiden puristava syli

Sain lahjaksi maan kauniin
sykkeen elämän
aika on vierivä
taivaan ohut oranssi
on sydämeni väri


minä katoan       (eh)

perjantai 4. joulukuuta 2015

Perjantain puuskahdukset

mihin se viikko meni? Taisi mennä piipusta savuna ulos. Mitä jäi käteen tästä menneestä viikosta. Lämmin koura.
Tein sanoja peräkkäin ja inspiroiduin naapuritalonseinästä, huikea suoritus.Tein kuvan metsästä ja koska olen naamataulussakin, laitoin sen sinne. Ihmettelen tosin miksi siellä olen. Ehkä kuvittelen että sosiaalisuus tekee minusta erakosta siedettävän. Ei tee tai sitten en näe sitä eikä näe muutkaan.
Minusta on huvittavaa kun sain kaveripyynnön ja sen hyväksyin no sitten aloitin tekemään omia töitäni esille, näitä vaatimattomia, minut poistettiin oitis piiristä. Mikä loukkaus!

No arvaa oliko loukkaus, minä en voi sietää ihmisiä jotka kuvittelevat olevansa maailmannapoja ja sitä kautta parempia kuin minä,  minä joka olen runoilijoista suurin ja muutenkin mahtava persoona. Aivan huippu siis olen. Odottelen edelleen linnan kutsuihin kutsua, se tulee näinä päivinä, no en tietenkään menisi, mulla olisi muuta tärkeempää. Tai ehkä mä pistän mun kustantajan soittaan, miksei ole tullut kutsua. Mikseiköhän.

Ja tietenkään en joisi boolia, sen ilmoitan heti juorulehtiin, se on pääotsikko! Enkä muutenkaan esittelisi kuin kalliit kenkäni, vaikka tukka olisi huonosti, kengät pitää olla kohdillaan. Sehän on köyhän velvollisuus. Olla hyvänäköinen ja siten parkua lisää liksaa, että saa cuccia kainaloon ja vuittonia käsikynkkään ja texmexiä kinttuihin. Ah miten mahtavaa.

Ai niin mä unohdin, että mä puhun aina totta. Fiksu mies, isolla rolexillaan, ei koskaan alennu köyhän tasolle valehtelelemaan.. Pois se minusta, mähän olen fiksu, osaan kieliä ja seistä mahani kanssa kolmenkoplassa, kuin karhukopla konsanaan, se vasta oli hyvää huumoria, aku ankkaa saisi lukea muutkin kuin minä. Tai hitto, jos ne lukeekin..

ja kansa uskoo kuten ankkalinnassakin, ne elää unelmaansa.

Terveisin mä, sano Leo vaan.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Joulukuun jupinat..

joko se taas on joulukuu, vastahan minä hikoilin ruuhkissa joululahjoja ostamassa. Muistan vielä kuin eilisen, kun olimme saman sukkaparin kimpussa erään rouvan kanssa. Hän olisi juuri halunnut ne vaaleanpunaiset pörrökkäät kuten minäkin. No minä tietenkin herrasmiehenä annoin ne hänelle ja siirryin seuraavan hyllyn eteen ja juuri kun olin ottamassa valkoisia pörrökkäitä se sama rouva tarrasi sukankärkeen ja sanoi...minä näin nämä ensin. No jälleen annoin tilaa ja sukat hänelle. Mutta sitten hiipikin jo itse piru minun sisuksiin ja päätin mennäkin kauemmaksi hyllyille jossa oli huvitavaraoita esillä. Siellä oli pierutyyny eli sen päälle kun istuu niin se pieraisee. No olin juuri tarttumassa siihen kun tämä ihana rouva tuli ja sanoi..kuten arvasinkin, tämän minä näin ensin...olkaa hyvä vaan sanoin ja lisäsin sitten perään, että varokaa ettei ala haisemaankin vahingossa ja läksin koko kaupasta pois.

Ihmeellisiä asioita saa joulu aikaan. On pakko ostaa vaikkei taho, vai miten se meni. Kaikki haluaa juuri samaa tavaraa vaikka ne tavarat olisivat olleet jo marraskuussa esillä, mutta tietenkin halvemmalla hinnalla. Joulukuu tuo kummasti hintaa lisää tuotteisiin vaikka mahtava ale alkaaa juuri tänä aamuna kailottaa kovaääniset markettien katoissa. Hintalaput jo vaihdettiin yöllä, alku hinta muutettiin ja alehinta laitettiin se hinta joka oli jo marraskuussa normaali hinta, aah kuinka ihmiset juoksevat innoissaan ostoksille.

Kun halvalla saa...sano vilen ja mä, sano Leo vaan.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Ihme on tullut, lunta!

Apua, nyt joudun lumitöihin. Minä joka pelkään suorastaan töitä. Olenhan tottunut makaamaan olemattomalla sohvallani. Rakentamaan tyhjästä aamupalaa ja vieroksunut naapurien yltäkylläisyyttä. Töitä ei ole, ei kukaan ole tullut hakemaan minua kotoa vaikka kuinka sitä yritän. Eikä postiluukku kolise kuin mainoksia, jotka muuten käteviä vessareissuilla. En tietenkään pyyhi mitään niillä, et kai niin kuvitellut, nou nou..vaan luen kun ei muutakaan lehteä tule. Mainokset ovatkin kevyttä viihdettä. Ja ilmaiseksi ja kansa juoksee ämpärin perässä jota ei edes tarvitse. Jännää. No liikunta on tärkeää ja sosiaalisuus. Ei saa erakoitua. En minä erakoidu, eilen juuri olin ulkona, kävin parvekkeella.

No nyt joudun taas ulos. Lunta luomaan. Tai ehkä odotan että se sulaa. Jos minulla on vaikka nuha, pitääkin hieroa nenää punaiseksi. Mutta mitä se kannattaa, luulevat vaan että olin taas aamuun asti paikallisessa. Ja kääntävät katseensa muualle. Usein taivaaseen päin, ehkä rukoilevat kesken kaiken. Niiden silmätkin pyörähtelevt sillain kivasti, yrittävät kai nähdä kaiken kerralla.

On minun vuoroni olla ulkosiivooja. juurihan olin. Muutama kuukasi sitten. Se on tämän kerrostaloasumisen ihanuuksia. Pääsee ulos ja saa liikuntaa. Oikeastaan lumi on kaunista, se taitaa saada runoilijan sielun väpättämään, kylmästä, no ei, vaan puhtaudestaan. Mieli valaistuu ja ajatukset saavat tilaa myllertää ja löytävät jopa ulos asti. Toivotaan että saan ne kiinni, etteivät ihan pääse karkaamaan. Paperille asti ja ymmärrättäviksi rykelmiksi.

Juuri nyt olen elämäni taitekohdassa. Menen ulos. Teen töitä. Sohvaperunasta urheilijaksi, ehkä jopa kehonrakennuskilpailuihin tai maratoonille suuntaan ensi kesänä. Jipii olen uudestisyntynyt samoilla naamoilla ja roikkuvilla leuoilla. Mutta se olen minä Leopold Suuri. Minähän se olen Suuri Leopold.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Aamun ankeet ajatukset.

Ei naurata, ei edes hymyilytä. Tämä aamu ei ole kiva, ei ollenkaan.
Eilisen muisto vielä polttaa särkyneitä sormiani ja mieleni on pettymyksestä sumea.
Kyllähän minä tiedän etten ole mikään ensimmäisen luokan runoilija, enkä edes sen toisen. Tiedän että vaatteeni ovat kuluneet ja ikä näkyy roikkuneessa leuassani.Sen alla siis.

Silmäni eksyvät yhä useammin sivuun  kuin varsinaiselle näppäimistölle tai tekstin juureen jota olen muka kirjoittamassa, ahkerana ja huomaankin ettei paperilla ole  mitään, ei edes tahroja. Olen väsynyt mies. Kaikkeni jo antanut.

Minun luovuuteni on käytetty loppuun, se on kuin haalea kahvi joka ei piristä eikä maistu milleen. Se on loskassa räpiköivä etana. Se ei etene, sitä ei huomata, se palelee, jäätyy, kuolee. Niinkö tässä nyt käy. Kaikki on ammennettu, laarini ovat tyhjät, ei siemeniäkään ensivuodelle. Ei mitään.

En voi inspiroitua rakkaan järveni rannalla. En kuunnella hitaasti etenevien laivojen liplatusta. Linnut ovat hävinneet. Minä jäin.

Ehkä olen tullut matkani päähän, tämän kirjoitusmatkani ja on aika siirtyä muualle. Mutta mihin. Mitä minä osaan. En osaa mitään. Kokeilin siveltimellä vedellä viivoja pahvipohjille, universumia yritin tavoitella. Kokeilin puun taipumista koristeeksi oveen, se päätyi kierrätykseen, taloyhtiöni saunaan.
Henkariksikaan minusta ei ole, olen liian paksu siihen. Näyttelijä olen ollut koko ikäni mutta vain itselleni. Roskia kerään jo itsestänikin. Myyn sanojani. Ei kukaan osta. Osaan olla tekemättä mitään, se ei elätä.

Taivun sohvalle jota minulla ei ole. Kohta siirryn paikalliseen niiden muiden yksinäisten joukkoon. Joille maailma on paha kunnes aivot saavat muuta ajateltavaa tuopin jäljiltä. Silloin se on vielä parannettavissa. Se maailma en minä.

Tänä aamuna olen kurjista kurjin, näen vain aaltojen vaipumisen pohjaan. Se on mustaa täynnä. Siellä ei ole elämää, siellä liikkuvat särkien armeija nälissään osanottajia vain muutama, rivit jo harvenneet. Muovi kelluu ja minun aivoni. Suokaa se minulle. Tänään. kaikesta väsyneelle runoilijalle.

Sanotaan että kun lakkaa yrittämästä se onnistuu. Minä siis teen niin.
Ehkä minun repaleisen ruumiini jäänteet löytävät kotiin.

Terveisin Leopold, se runoilijoista pienin.


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ruusun taikaa

terälehdillä hopeapölyä
sateen jälkeistä sumua

pilkottavissa silmissä, nupuissa
on kuulakkaan yön samettisyli
nurmen pehmeä peitto

mikä herätti pilvet
mikä sai tuulen ulvomaan
kissankelloissa kumea sävy

piikit avoimena
saalistavat yön peikkoja
jotta aamun säteissä ruusu hehkuu

huokaa huokaa
juuret ovat tiukassa


ruusun taikaa
tuoksu houkuttelee oinaan
otava loistaa
tuikkii vesimiehen kannu

ikaros lentää
se saavuttaa auringon
pisara ruusunlehdellä
kasteisen aamun

kyynel  (eh)

Keskiviikon keijut....

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta lempeästi suuren tammen oksille. Se olikin ylväs tammi, satoja vuosia vanha ja tuuhea oksiltaan. Tummanvihreät lehdet olivat kuin siipiä kun tarkkaan katsoi. Kun tarkkaan kuunteli siellä oli aikaimoinen kuhina...


-Sinä sait jo värit kuiskasi Valkoinen, minä se vasta olen kalpea kuin haamu. Ei kukaan usko että minä väri olen, huokaili Luovuuden Enkeleistä Valkoinen.
Miksi juuri minä olen tämän näköinen, miksi minä en ole keltainen kuin aurinko tai sininen kuin taivas, hän ihmetteli ja nyrpisti kaunista pientä nenäänsä vilkuillessaan sisartaan joka hahmottui vihreäksi.

- En osaa sanoa mikä tarkoitus sinun värilläsi on,vihreä ihmetteli. Mutta uskon että sinullakin on tarkoitus, ei kai äiti muuten olisi sinua noin luonut. Ei tämä vihreä nyt niin mahtava väri ole, kun olen tässä puussa ei kukaan minua erota, litistävät pian jalkoihinsa tai joku tulee ja syö minut suihinsa. Ja ehkä olen muiden mielestä likainen.

- Ei sinua kukaan syö, eikä minuakaan, emme me ole tavallisia keijuja, tiedäthän sinä sen. Etkö tiedäkin,valkoinen kyseli siskoltaan vihreältä?

-  En tiedä mitä tiedän, mutta uskon että kohta saamme sen tietää, äiti pyysi meitä tänne tulemaan juuri nyt. Vihreä näki äitinsä liitelevän kaikissa mahdollisissa väreissä heidän tykönsä.

- Lapseni valkoinen ja vihreä, te kauniit luonnolliset värit, te Luovuuden Enkelit Ikuiset.
Voi kuinka minä olen teitä kaivannut, vaikka hetki vasta erossa olimmekin. Mutta nyt teillä on tärkeä tehtävä. Olette jo isoja ja pystytte hoitamaan teille kuuluvan työn.

Valkoinen ja Vihreä olivat hiirenhiljaa ja odottivat jännittyninä jatkoa.

- Lapseni, teidän tulee nyt liidellä kaukaisiin maihin, moniin taloihin, kyliin ja kaupunkeihin. Vuorille  ja laaksoihin. Te olette puhtauden ja luonnon Enkelit Ikuiset, teitä tarvitaan nyt näyttämään valoa ihmisille. Jotka ovat Puhtauden ja Luonnon hylänneet. Minä annan teidän mukaanne sinetin, jossa ovat kaikki värit ja sen sinetin te annatte ihmisellä joka osaa ja haluaa iloita väreistä,  luonnosta, kaikista kauniista jota ympärillämme aina on, myös huonoina aikoina on hyvää, sellaisen ihmisen te kyllä löydätte. Älkää kadottako sinettiä!

Teidän tulee antaa puhtauden loistaa valkoisena, antaa sen hohtaa näkijän silmille. Antaa vihreän hehkua uuden syntyessä, kuinka luonto antaa omistaan, kuinka se uudistuu vuosittain ja aina yhtä vihreänä.

- Äiti olenko minä puhtaus huudahti valkoinen, minä luulin olevani mitättömin väreistä, koska olen niin kalpea.

- Äiti olenko minä koko luonto kun olen vihreä ja minä luulin olevani likainen.

- Voi lapseni, juuri te olette tärkeät, kuten on siskonne keltainen aurinkona ja veljenne sinisenä taivaalla, kuin sisarenne punaisena kukkana. te muututte ja jaatte värejä ympärillenne, sillä teistä lähtee luovuus. Se kaikki joka saa ihmisen näkemään kauneutta, kuinka hän piirtää taulun, kuinka värit elävät tai kuinka pinta saa hehkunsa taloissa. Kuinka meri kiiltelee auringon valossa, timantteja lumihangilla. Te lapseni olette osa kaikkeutta ja teillä on tehtävä, jakaa kauneutta eteenpäin.
Mutta teidän on oltava myös varovaisia, on olemassa myös musta. Joka on kaiken nielevä, kaiken peittävä ja siten hallitseva. Se on pimeä. Mutta kun pimeä ymmärtää sekin on kaunis.

Te saatte nyt lähteä matkaan ja aika antaa teille lisää tietoa, lisää uutta ja opitte hienoja asioita. Kuten ovat oppineet sisarennekin. Tuhansia vuosia sitten he lähtivät matkaan, miljoonia vuosia sitten he opettelivat olemaan värinä. Aikojen alusta  teidät luotiin, mutta nyt te tulette esiin, jotta ihminen voisi ymmärtää. Toivon että he ymmärtäisivät.

Näkemiin lapsukaiseni ja me tapaamme vielä.

Näkemiin äiti sanoivat kaksoset yhtä aikaa ja katsoivat äitinsä liitelyä sateenkaarena pois. Voi kuinka hän on kaunis, he huudahtivat. Mutta nyt me lähdemme ja muista että me olemme jo isoja.

Niin valkoiset pilvenhattarat levittäytyivät kaikkialle taivaalle suojaamaan paahteiselta auringolta ja vihreä asui lehtien suojassa antaen turvan kaikille pienille maassa olijoille. Kuinka he liitelivätkin ja keinuivat tuulessa, kunka he iloitsivat sateessa ja olivat lopen väsyneitä vuodenaikojen vaihteluissa. Kukin vuorollaan, sen he tiesivät. Nyt olisi valkoisen vuoro. Virheä käpertyi ison Tammen oksille nukkumaan ja nukkuisikin muutaman kuukauden, sen hän oli ansainnut.        (eh)


Tälläinen satuilu tällä kertaa ja tarina jatkuu...

tiistai 24. marraskuuta 2015

Tiistain lyhyet..

valoja, valoja kuin pieniä enkeleitä taivaalla
siellä ovat tähdet
kirkkaana ne kutsuvat minua

minä vaivun niiden syliin
taivun leijumaan tummaan sineen
kuulen kuinka äärettönyys huokaa

kun aika jättää
tiedän missä olen, mihin menen
sillä siellä on jo osa minua  (eh)



----------------------------------

pala taivasta katseesi
osa minua tunteesi
yhdessä olemme me         (eh)

----------------------------


ei ole kauniinpaa kuin hymysi
kosketus hellä
naurusi tarttuva

sanasi

äiti olet rakas           (eh)


--------------------------


pimeydessä on helppoa kulkea
kun on sisäinen valo   (eh)

-------------------------------

kuppi kahvia ja olen myyty
aamussa valkenee sanat kuin kirjat
maisema vilauttaa salaisuuksiaan
kirjaimet hyppivät iloissaan
on uuden aamu   (eh)

maanantai 23. marraskuuta 2015

Maanantain kello kuuden kahvi

siis aamulla, minä herään pirteänä ja päätän että tänään olen nukkumatta päikkäreitä. Mutta hyvät päätökseni valuvat kahvin mukana alas kurkusta jo kello puoli seitsemän. En herää ollenkaan, väsyttää niin vietävästi ja se lisääntyy sitä mukaa kun pitäisi kirjoittaa enemmän, laittaa sanoja peräkkäin, tiedättehän sen systeemin. Koulussa se jo opeteltiin, mutta joskus tuntuu ettei siellä opeteta mitä sanoja pitää laittaa peräkkäin. Missä on koulu jossa opetetaan runoilijalle upeita runoja tai kirjoittajalle mahtavia sensaatiomaisen bestsellereitä teoksia? Missä ne on, onko ne vain ulkomailla.

Taisin olla navetan takana kun jaettiin kirjoituslahjoja. Olen ollut siellä usein, huomaan.
Moni muukin lahja on jäänyt saamatta. Vai synnyinkö kenties siellä.

Raahaudun paikasta toiseen, on maanantai. Peilikuva on tänään synkkä, se on muisto menneestä halloweenistä. En uskalla mennä ulos, pelottelemaan ihmisiä. Hiivin hiljaa parvekkeelleni ja haistelen ison hattuni takaa ilmaa joka on raikas. Annan sen virrata syvälle sieluuni asti, alan yskimään. Meni liian syvälle. Ei siellä keuhkojen loppuosassa ole tilaa ihan kaikelle, siellä on jo mustaa tuhkaa.

Entä jos olenkin tänään tekopirteä ja tekopositiivinen ja tuon itseni esille usein ja ponnekkaasti. Kuinka ihanaa elämä onkaan ja kuinka minä olen niiiiiiiin onnellinen. Aah kun minulla on kaikki hyvin ja tsemiä vaan kanssaeläjille, kyllä te saatte osanne minun voimastani ja valostani. Valetta. Liika itsensä korostaminen kertoo huonosta itsetunnosta, tiedän mistä puhun, olenhan monen kustantajan päähänpotkima pässi. Suorastaan munaton veikko, sanovat monet ystäväni, ne jotka tuntevat minut läpikotaisin, siis ne kaverit jotka käyvät tilipäivänä kanssani paikallisessa ja muuten heitä ei näy. Ja ne lukuisat ystävät jotka tulevat kerran parissa kuussa itkemään oveni taakse kuinka kauheen kurjaa heillä on, tai soittelevat kännissä ja itkevät krokotiilin kyynelitä että minunkin korvani ovat märät.. usein saan kuulla olevani saamaton luuseri, outoa eikös, kun ensin ollaan niin ystävää että  ja halaillaan ja kehutaan...

......tai no sano Leo vaan, mä kuuntelen tomppaa......ja mä meen ostaan kahvia mukaan ja kiedon kaulaliinan kaulaan..mä olen tänään niiiiiin upee, mä olen muotitietoinen...tosi hyvänäköinen..kaiken takana on nainen!


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Harput soivat

ei ne soi, ne vinkuu korvani juuressa
ne ujeltavat harmaassa hiljaisuudessa
ja kun katson äänen suuntaan, ne ovat poissa

Rääkkyviä variksia oksillaan
heiluvat kuin olisivat humalassa
söivät viimeisetkin marjat humalastani
ja olin säästänyt ne itselleni

jotta näkisin mustat suupielet
en käytä huulipunaa
jo heikko verenkierto maalaa huuleni muutenkin

vapisen peittoni alla
ja toivon että auringon nousussa ei olisi noin kirkkaita säteitä
ehkä ei olekaan kohta
kun savu peittää pommin jälkeen tienoot

en minä uskalla nukkua ilman peittoa
mihin minä sitten piiloutuisin
niiltä monilta kavereiltani jotka kimpussani ovat palkkapäivänä
en ulos voi mennä
siellä tuuuli rikkoo hauraat luuni säröille
ja onnun lopun päivää

olen olemattomassa tilassa
kipeän niskani kanssa
tyynyni oli vuori jota myöten kiipesin
mutta liukastuin ja putosin

ja siksi korvissani soi tai vinkuu nuo harput.    (eh)


-------------------------------------------------

näin lunta, pieniä kiteitä kerroksittain
kuin olisivat  untuvaa
kosketin, ne katosivat
sulivat sormenpäilleni vedeksi

jään uimaan ajatukseni aaltoihin
entä kun lunta ei ole
mistä vesi sulaa sormilleni
enkö pääsekään sukeltamaan valkoiseen puhtauteen
likaisine haavoineni
ja katoamaan avaruuteen keikkumaan tähden sakaralle
siihen voisi hirttäytyäkin
olisi ikuisesti tähtenä taivaalla
kunnes supernova saa kaiken katoamaan
ja osani lentäisivät linnunratamme äärelle asti

kuinka se ilmattomuus kuljettaisi minua
syvemmälle olevaan
ja minä eläisin valona.   (eh)

perjantai 20. marraskuuta 2015

Banaanikärpänen

ja minä,  mitä yhteistä.

Molemmat lentelevät suuntaan ja toiseen, pysähtyvät harvoin ja sitten liiskataan kun juuri löydät makoisan paikan. Olen pettynyt.

Vesimassat pyyhkivät värit mennessään ja minä kuihdun ajatuksiini. Olen tänään huomennut kuinka manu on tehnyt tehtävänsä ja  manu saa mennä. Onko se jo niin yleistä, ihmisten hyväksikäyttö aineellisella ja henkisellä puolella. Minä kuihdun tähän olemattomuuteeni. En olekaan enää tärkeä kelleen ja kun ongelmia on sitten tulevat rynnäköllä ovelleni koputtamaan. Voi silloin minä olen ihana, tärkeä ihminen. Kuinka ovatkaan voineet elää ilman minua.

Luonteeseeni kuuluu päättäväisyys. Se kun tulee ovella vastaan on turha koputella enää. Olen jo mennyt. Paitsi se kaikki maanittelu, ja tule nyt houkutus, olet ihana, paras kaveri ja ystävä houkutus voi kyllä kääntää mun pääni. Tuntea itsensä tärkeäksi.

Runoilijansielua kärventää tämä tyhjyys. Pettymys jonka antaa tulla olalle istumaan. Voisinhan minäkin olla itsekäs ja laittaa sen geenivirheen piikkiin. En olekaan tavoitettavissa enää, en olekaan se kiva tyyppi joka aina auttaa ja kuuntelee. En. Minulla on geenini väkäsessä ärhäkkä mutaatio ja kun liikaa potkitaan päähän se ärsyyntyy ja saa aikaan lukkiutumisen omaan antoisaan seuraani ja sanat pulppuavat voimalla valkoiselle arkille. Minä elän jälleen! Itselleni.!

Lööpeissä löysin syyn käytökselleni, geenivirhe. Älä tule enää pyytämään apua mä lähden stadiin. Mä ostan uuden kynän ja paperia ja suljen verhot, naapuri hotellin katto on jo valkoisena tyhjistä papereista. Mutta mä elän. Itselleni.!  

Ai niin, huomenna mä kirjoitan itsekkyydestä ja siitä kuinka se tarjoo kossua vissyllä, ei kun vissyä kossulla. Ai niin, enhän mä juo, ei suuri runoilja syyllisty juoppouteen, eikä masennukseen, eikä polta sikaria. Se kirjoittaa pubin hämärässä, sanoja peräkkäin joita kukaan ei lue.

terveisin Leopold, tai no sano Leo vaan.

(eh)


torstai 19. marraskuuta 2015

Katso peiliin Leo

mitä näenkään, uurteiset kasvot ja hymyttömän suun. Ei kai kukaan itselleen naura, ainakaan heti aamusta. Vaikka se paras aika olisikin. Se saa veren kiertämään muuallakin kuin niskassa ja oikoo jäykkää selkää kivasti. Otin riskin.

Minä uskaltauduin katsomaan. Jopas on runoilija komistunut näin ikää myöten, totesin. Kääntelin päätäni puolelta toiselle ja ihailin sivukuvaani toisen peilin avulla. Upea nenä, ja mitkä posket. Näkyvät puun takaa kyllä mukavasti. Pyöreyttä tullut sopiviin paikkoihin. Olen sopiva, ainakin näihin omiin vaatteisiini. En koskaan osta numeroa pienempiä vaan numeron isomman vaatteen, näin äiti opetti aikoinaan, kannattaa uskoa äitiä, hän on aina oikeessa, senkin hän opetti.

Opetti hän oikeastaan paljonkin, mutta miten onkin päässyt unohtumaan. Ihan kuin vahingossa kun on tullut muuta tärkeää mieleeni, kuten vaikka mopolla ajo ilman kypärää. Tai auton parkkeeraaminen invalidipaikalle. Aina sanotaan että muistia voi kehittää, mutta miten se toimii? Kun tuntuu että sen menettää jo heti kun laittaa kotioven kiinni.

Tänään päätän olla fiksu ja filmaattinen. Mukava kanssaihmisille. Ja hymyilen kaikille aurinkoisesti kunnes laitan kotioven kiinni, silloin ne unohtuvat, mokomat pikkuseikat. Ehkä jätän oven auki, auttaakohan se muistamaan.

Näkyykö kello ja onkos tukka hyvin, minä lähden joogaan. Itsestä kannattaa pitää huolta ettei ole ruma, kuten eräskin sanoi eräälle telkassa.Voi kun sä olet ruma. Arvaas mitä, mutta mä sentään käyn vessassa. Tajusitkos...

palataan kun saan ruotoni taas joogan jäljiltä suoraksi.

terveisin Leopold, eli Leo vaan.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Leon pinkit housut



Että väsyttää, olin koko yön pelottelemassa ihmisiä ostarilla. Seisoin väijyssä pusikossa ja mietin että jos ampu tulee mä kusen housuuni. Mä olen rohkea kun uskallan laittaa hupun päähän ja piikittää itteeni  niin että taju lähtee ja sitten mä olen kova kundi joka ei pelkää ketään. Olen olen.

Typerää. Mä olen maalaistollo joka ei ymmärrä omaa parastaan eli olla hiljaa metrossa vaan hymyilen aina vastaantulijoille vaikka ne katseleekin mun läpi. Näkeehöhän ne mun mustuneet keuhkoni ja vatsan haavaiset limakalvot, entä mun pukamat, hirveetä. No paskan maku kyllä suussa onkin monella, sieltä se tulee. Mitäs tuijottavat.

Mä laitoin tänään pinkit farkut, mä ajattelin olla muotitietoinen. Yleensä mä meen massan mukaan, mutta tänään ajattelin ihan yllättää itsenikin. Olla erilainen. Mutta entä jos mut todetaan heti syrjäytyneeksi tai jopa vieraantuneeksi omasta itsestäni ja lähetetään terapeuttisiin istuntoihin? No en mä laita niitä pahaksi. Terapia on muotia. Ennen mentiin metsään ja hakattiin päätä kantoon nykyään sitä hakataan toisen nyrkkiin. Ehkä se helpottaa sitäkin kautta. En tiedä. Mä en tykkää väkivallasta vaikka massan mukana kylällä juoksenkin, nyrkit heiluen ja rumia puhuen. En mä yksin kehtaisikaan, porukassa se on paljon mukavampaa, olla rohkea ja tosi kova tyyppi.

Tänään mä ajattelin olla erilainen. Ellei mua aleta haukkumaan. Siten mä vaihdan ostarin vessassa housut vihreeksi tai mustaksi. Mä en kestä jos mua haukutaan, se käy mun luonnolle. Kyllä mun ego kestää haukkumiset,ainakin porukassa mä tuon sen heti julki, nostan oikeusjutun vaikka tai kunnianloukkauksen nyt vähintään ja ehkä kostankin jotenkin, mun egoa ei haukuta mä olen kova tyyppi. Mut en mä pelkää ketään, ainakaan kovin paljoa. Porukassa en ketään. Yksin mä pelaan pelejä, osaan tappaakin jo.Eihän se mitään vaikeeta ole. Ei mulla ystäviä olekaan, mutta virtuaalisesti mä olen cool. Mä olen syntynyt kapula suussa, mä pelaan läpi mun elämän. Kuka todellisuudesta enää piittaakaan. Mun ovella ei omatunto kolkuta, mä hukutan sen heti. Se mä opin mun kavereilta, en mä yksin ole koskaan. Mä olen seurallinen ihminen. Mä tiedän paljon ja osaan paljon, kaverit kertoo kyllä ja sanoo mitä mun pitää tehdä.

Kauheeta, juon näköjään liikaa mustaa limua, se sekoittaa mun pääni kun alan unohtamaan että mä olen Leopold, runoilijoista suurin eli sano Leo vaan. Parempi alkaa luomuilemaan.Säilyy muisti ja moraali.


maanantai 16. marraskuuta 2015

Matkalla ei mihinkään tai

Sade ei ole koskaan ollut tylsempää kuin juuri sinä aamuna, jolloin päätin uskaltautua ulos.
Ulos kuorestani, tutusta ja turvallisesta minästä. Ei minun minäni rohkea ole, se on hulluuden riivaamaa ja ulkoavaruuden painumia kantavaa kuorta jossa ei elä kuin hetki kerrallaan hengitys.

En minä katkerakaan ole, sillä en tunne käsitystä siitä sanasta. Enkä ymmärrä miksi sitä viljellään enemmän kuin ohraa. Se ei kuitenkaan ruoki ketään, korkeitaan vie muut pois.
Katellisuus vasta hapanta on. Ja samalla se syövyttää reikiä puhtaan valkoiseen haarniskaan, eikö ne näe että siellä sisällä on musta piru joka nauraa hekottaa ihmisen typeryydelle. Ei ne näe.

Sairasta jo kaikki, eikä minulla sanan varsinaisia tauteja ole. Ellei lasketa sitä että jos en hoida itseäni kuolen, mutta jos hoidan kuolen kuitenkin. Eikö tärkeää olekaan enää se miten elää. Pitääkö aina olla yrittämässä parempaa ja turvallisempaa. Siinä heikompaa hirvittää kaiken huonouden keskellä olla hyvä ihminen. Sillä kaikkihan haluavat olla hyviä ihmisiä, tiedä sitten miten se luokitellaan. Sillä ne jotka keksivät kaikki luokitukset ja säännöt, sanat ja määritykset. Miten he ovat hyviä?

Olen matkalla äärettömyyteen, kyynisine ajatuksineni. Olen yksin, tänäänkin. Kuten aina. Enkä saa irti ajatusta siitä miksi olen täällä.

Kun matkaa paljon, näkee paljon, sanotaan. Ei sekään pidä paikkaansa. Voi myös kulkea silmät suljettuna, katsella varovasti eteenpäin, ei sivuille vilkuilemisia. Mitä sitten jos jäi jokin kukka näkemättä ja kuvaamatta. Pääasia että saa sanoa naapurille olin matkoilla.

Älä laita sanoja suuhuni huutaa joku, et sinä minua tunne. Kuka tuntee itsensä. Sillä sanoja voi kirjoittaa mitä vaan ja muut uskovat että ne ovat totta. Että olen juuri näin kuin kirjoitan. Olenko? Onko sanat minä? Kirjoitus on kirjainten laittamista peräkkäin ja mielikuvitus on rajana.

Saan siis olla matkalla äärettömyyteen, omine kummallisine ajatuksineni, siitä kuka olen ja mitä haluan. Mutta jos tarkkaan katsoo saa päänsäryn. Ja kun jättää katsomatta, huomaakin tuo on saakelin hyvä tyyppi.

jos unohdit jo nimeni, olen Leopold. Tai sano vaan Leo.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kerro minulle tuuli

Kerro minulle tuuli

lapsuuteni ikkuinoissa oli hämähäkinseittejä, likaa ja valkoinen maali oli jo rapissut pois.
Ne seitit kulkevat matkallani kuin istuisivat tukevasti olkapäälläni ja heiluvat tuulessa, hajoamatta.
En pelkää hämähäkkejä, joissain maissa ne tuovat onnea. Saatan katsoa niiden kirjavaa selkämystä mutta en ole vielä silittänyt. Ehkä en sitä tee.

Kun tuuli soi se humisee korvissani kuin kaiku. Joko tyhjää päässäni, ilmeisesti. Sillä johan olen kantanut päätäni 50 vuotta. Ja aina pystypäin vaikka nokka verillä.
Pyysin kerran tuulta kertomaan tarinaansa. mistä se tulee ja mihin se menee. Se katoaa. Se puhaltaa pilvettömältä taivaalta, auringon paisteen lomassa. Miten se osaa olla näkymätön. Ei se kertonut. Vastauksia en saanut ja uskon sen olevan ujo. Itse en ole koskaan ollut ujo.

Aikuisena ikkunoissani on ohuet verhot, että näen valon, sen tanssin vastapäisen talon seinustoilla, tai auringon leikkiä nurmella.  Mutta kun menen nukkumaan laitan metalliset ulkosälekaihtimet alas, sillä en halua että valo tanssii myös unissani. Sillä uneni on vain minun uni. Ei siellä kaivata ulkopuolisia häiriötekijöitä. Haluan matkata tuuleen unissani, käyn siellä katsomassa polkuja, teitä ja metsäaukeita, siellä tuuli ulvoo tuskaansa. Se hyppii puiden olemattomilla oksilla, kieputtelee hiekkaa pyörteeksi. Se nostattaa pelon.  Tuuli ei ole aina lempeä. Mutta se ei keroo salaisuuksiaan.

Kerran se nostatti parvekkeella pöytäliinan ilmaan, kukkaset lensivät lattialle. Aitaa kaatui meidän ja naapurin välistä, se teki tuhoja. Mutta ei sellaista joka olisi sattunut minuun tai läheisiini, se varoitti olemassaolostaan. Mutta olen huomannut kuinka se voimistuu joka vuosi. Aina enemmän se ulvoo, tai huutaa. Sitä ei kuunnella.

Se kertoo kyllä mutta sitä ei kuunnella, vain harvat niin tekevät. Ne joiden luona se jo kävi.




                       Tuuli

en nosta kättäni vastaan, en tervehdi iloiten
olet matkustanut kaukaa, väsynyt
et koskaan voimaton

retkesi jatkuu sielläkin missä polkujasi ei näy
kultaiset ajat ovat menneet
sinä kylvät tuhoa

kerro minulle tarinasi
älä heitä ilmaan
en kestä kieputuksia
mutta tasaisella olen sinun  (eh)

tiistai 29. syyskuuta 2015

Kun katselin kasvojasi ikkunan takaa, runoja

Kuulle

naurat ikkunani takana
hymysi valaisee vielä harmaan taivaan
pimeä väistyy

tiedän, sinun on lähdettävä
katoat kaarinesi tavoittamattomiin

mutta minä ikuistin sinut
jotta näkisin
kun silmäni ovat väsyneet    (eh)



-------------------------------


kultainen olet
kylmä kuin jäinen lehto
kosketuksesi tappava
mutta miten voit olla niin kaunis  (eh)


-------------------------------------


suljettujen silmien takana usvaa
se peittää kaiken
jättäen arvoituksia
riippuvia siltoja tuuleen
katoavia pilvilampaita
pellavaiset tähkät ovat surusta turtia

kun kaikki on mennyt
käsistä irtoava on  unelmia  (eh)



-----------------------------------
 

maanantai 21. syyskuuta 2015

Sanoja ei paljon muuta


1/2 sivu


Koukkusormet ja keveä mieli 


Säpsähdän hereille,voisin melkein pissata housuuni, mutta kastelin jo sänkyni kun kurkottelin ottamaan pissapuolloani metallikehikosta sänkyni laidalta. Eikä minua juuri nyt pissata. Ei kai sentään koko aikaa, näin kuivaa miestä. Pelästyin hoitajan aavemaista hiipimistä yöllä tai aamuhan jo on. En ole varma kuulinko huomentakaan toivotettavan, ehkä kuuloni on jo niin heikentynyt tai sitten yöhoitaja jo väsynyt ettei muistanut sitä sanoa. Onko sillä niin väliäkään, olen tässä ellei kuolema korjaa, vielä seuraavanakin aamuna kello kuusi. Epäilen se olevan kuusi, sillä ei minua muuten nostettaisi vielä istumaan aamupalaa odottamaan, se tulee puolikahdekasan aikoihin. Sen tiedän siitä kun jotkut hoitajat sanovat työssä ollessaan kellon ajan. Kuten huomenta, kello jo kuusi ja herätyksen aika tai kello jo puolikahdeksan aamupalan aika.Kerkiän hyvin vielä tuumailemaan aamun ajatuksiani, hiljaisuudessa. Ei kukaan koputa tai kysy saako tulla, tänne tullaan säännöllisesti, öisinkin kahden tunnin välein, nuku siinä sitten ja joku vielä ihmettelee miksei vanhukset nuku. Sitä tullaan kylmillä käsillä kääntämään ja vääntämään, kuivitellaan kuin lasta konsanaan,vain juotava puuttuu, sitä ei öisin saa. Muistan vielä hämärästi kun olin omassa kodissani, kukaan ei tullut luvatta kotiini, paitsi tornado. 

Kaikki kuvittelevat etten ymmärrä mitään koska en osaa enää puhua, saakeli että se pistää vihaksi. Ottaisivat minut pois tästä metellikehikosta ja veisivät vaikka uimaan, onhan kesä eikös silloin uida. Omassa pissassa siinä uin päivästä toiseen. Edellisenä yönä pääsin uimaan kun pissapulloni kaatui kun pelästyin naapurisängyn miehen huutoa, se karjui pois alta, ampu tulee, sarjatulta perkele nyt on kovat piipussa, ratatata ratatata ja sammui siihen. Ehkä unilääke alkoi vaikuttamaan tai sen takia näki noita painajaisia. Eli reppana vielä sodassa.Toivoisin hänellekin jo armahdusta. Mutta minä olin hereillä. Päivällä se huutaa nyt tulee kuolema kun valkotakkiset juoksevat edestakaisin, se kuvittelee hoitajia ja lääkäreitä ryssiksi. Ollaan oltu jo vuosia samassa huoneessa. Alkuun se sentään puhui jotakin, paljon vaikeita sanoja joista en saanut selvää. Mutta nykyään se on ihan omissa maailmoissaan. Ehkä se onparempi niin,ei tämä elämä ole niin ruusuista enää. Ennen se oli sentään elämää. 

Olisi kiva jutella jonkun kanssa,vaihtaa kuulumisia ja kinastella päivän tapahtumista. Jos suuni liikkuisi siis. Tai voisin kuunnella muiden kinoja. Tai kuunnella radiota, mutta ei minulla ole sitä. Enkä osaa sitä enää pyytää, eikä kelleen tule sellainen mieleen. Ehkä he eivät kuuntele radiota kotonaan, eivätkä lue lehtiäkään. Tämä on nyt minun kotini, vaikka laitos onkin.Asun täällä kunnes sopimus sanotaan irti. 

Käteni ovat jo niin koukussa samoin sormeni etteivät ne taivu kuin johonkin isoon kuten tuo pissapulloni kaula on. Soittokello on unelmia varten, se roikkuu tuossa sänkyni laidassa kiinni ja irvailee, soita soita hahaa muttet osaa. Voi kun saisinkin lukea sanomalehden kannesta kanteen ja kirota kun kaikki kallistuu. Nykyään kallistuu vain sänkyni alas ja ylös. Ja kusipulloni sänkyyni. Märkiä unia niitä oli nuoruudessa ja näköjään vanhuudessa myös. Kivaa.
Hoitaja juoksee kilpaa kellon kanssa se katsoi minua kerran, hengitin vielä joten sen oli reagoitava, hiukan pehmeni silmien kova ilme kun näki että vesi valui silmistäni, ärsyyntyivät loisteputkista näin pimeän yön jälkeen, valo singahti silmille kuin ohjus, kuvitteletko sinä että minä itken, en todellakaan itke, miksi itkisin, minullahan on kaikki helvetin hyvin. 


Aamupalan aika. Olen jo istunut tovin, takamukseni on puutunut ja odottanut että saisin aamupalani Mielenkiinnolla odotan mitä tänään on tarjolla, kenties saan kuumaa maitokahvia, muutaman tuoreen sämpylän, juustolla ja herkullisella keittokinkkulla siitä sitten tykkään ja lasi tuoremehua
on myös ehdoton virkistävä juoma näin aamuisin. Mutta kotona oli erilailla. Nyt saan maitoa nokkamukissa, eivät ole sitä vielä lämmittäneet sentään. Ja hiukan puuroa, en sitä montaa lusikallista tarvise enää, en liiku missään, tänään se on vaaleaa, maku ei kerro onko se ohraa vai kauraa, mutta puuroa nyt ainakin. Leipää en ole saanut aikoihin, johtunee varmaan siitä että tekohampaani eivät ole suussani vaan lasissa pöydälläni. Enkä ole varma osaanko purra enää mitään ja jos ei osaa, voi tukehtua. Sitä nyt viimeksi haluan. Odottamani aamupala sylissä eikä seuraava tule kuin huomenna. Voi kuinka minä kaipaan kahvia aamupalla. Pelottaa ajatellakin mitä on lounaalla. 

Pitäisi syödä pian että pääsee suihkuun. Tänään on suihkupäivä ei se joka päivä ole. Nyt on minun vuoroni ja samalla saan tämän täyttävän lastin pois minusta, oli se ilo kun sai istua omassa vessassaan ja haista rauhassa. Nyt saan pehmikettä aamuin illoin ja toivoa sopii että suoli toimii, mutta se haju on kamalaa, häpeän sitä. Mutta en voi sille mitään, en voi itse kävellä vessaan, en voi ulostaa kun haluan.Kaikki on toisten tehtävissä. Saan enää ajatella rauhassa, onko se elämää, kysyn vaan. 

Klikkaa lisätietoja, tarina jatkuu!