perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kuuntelen tuulta runojani

se soi yhä vahvemmin korvissani
herkillä kuuloluiden nupuilla
vasta puhkeavat kukkaan
uuden kesän tullessa


Vanha vuosi repi tärykalvojani
ohuita seittejä jakoi poluiksi
kivettyneiksi kulkea
tämän ontuvan ihmispolon

Ehkä tänään
kuulen myös lintujen laulua
lumihanget ovat kimalteisia
näen ne silmilläni
jotka tähyilevät taivaalle
 etsiäkseen hattaroita
joita en vielä kuule

-------------------


aurinko maalaa kultajyviä ikkunoilleni
tihrustan niitä kyynelten läpi

en minä ikävästä itke
roskia keräävät pitkät ripset
ne jotka synnyttäessäni hävisivät

pauhaa meri
pauhaa tuuli

olen iloinen
saan ne vielä iholleni kruunuksi


--------------------------------


muistatko äiti kun kuljimme peräkanaa lyhtypylväinen välejä
pelleilit äitisi kanssa
minä loittonin kauemmaksi
en kuulunut samaan perheeseen

Mutta nyt
ne pylväät ovat poissa
nauru raikuu vielä
eikä taida unohtuakaan
kuin vasta sitten kun kuuloni menetän
tai en muista mikä se oli



Runot omiani EH no copy!

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Surun tie -runokirjani



Kirjan kansi on pieni mutta kyllä siitä jotain näkee.

 Tein äitini kuoleman jälkeen runoja lähes päivittäin pöytälaatikkoon, tunteistani, miltä juuri sinä päivänä olo tuntui ja nyt oli aika täysi jotta voin ne laittaa näkyville.

Kun kuolema on tuoreena, ei kaikkia runoja voi esittää julkisesti, se sattuu. Aika auttaa ja haalistaa surun elämään kuuluvaksi.

Kun Mediapinnalla oli tämä hieno runokirja tarjous, päätin suruni pukea kansiin ja sen heille lähetin, ja tässä on tulos.

Olen ollut saattohoitajana monia vuosia ja kun kirjoitin näitä runoja, he kaikki vilisivät myös muistoissani. Suru toi heidätkin näkyville.

Surun jokainen tuntee erilailla, minä koin sen näin kuten kirjan runot ovat. Osan jätin pois, ne kaikista herkimmät. Ne jäävät olemaan vain minulle äidistäni.

Olisin toki voinut kirjoittaaa paremmin, aina voi kirjoitta paremmin. Olisin voinut tehdä erilailla mutta tein näin. Ehkä siellä on virheitä, tai sanat eivät soinnu yhteen, ovat hankalia, eivät ole hyviä runoja, ehkä eivät. Mutta ovat minun suruni.

Olisin voinut tehdä hyviä runoja, en osaa. Mutta kirjoitin omaa suruani, ei ne sanat kysele voiko ne niin olla vai ei, ne ovat osa surua. Osa minua, elämääni kokonaisen vuoden.

Toivon että tämä pieni runokirjanen antaa voimaa heille jotka suruissaan matkaavat eteenpäin, ette ole koskaan yksin.
Suru on aina läsnä tavalla tai toisella, eikä se kysele lupaa tulla kylään.

Kirjaa saa ostaa Mediapinnasta.





Puristava ote
kylmillä sormilla
Tunsin hiussuoniston katkeavan
sieluni sopukoissa jäät sinkoilivat
kaiken tuhoten

Mihin katosivat helmikuiset
hohtavat hanget
Auringon hellimät talventörröttäjät

Mihin hävisivät tähdet
mihin luovuuteni helmet

Veit myös kirjaimet
vääristit värini

Mitä sain tilalle
kuristavan otteen



---------------------------------


 
Kuljen ja katson
rikki revittyjä seiniä
tapetin keltaista pintaa

Talon seinustalla itkee tuuli
varjoja luovat harmaat pilvet

Loputonta vaikerrusta
kaivolla soi menneisyys


Tässä muutama runo kirjasta. Aiheena raskas mutta koskettava.


 





lauantai 25. helmikuuta 2017

Ikimetsien sydänmailla Mikko Kamula




Ikimetsien sydänmailla, Mikko Kamula. Gummerus, 2017, oma ostos. Kuva Gummerus.


Tämä tuntui jo heti uutuuksien esittelyssä kiehtovalle. Sillä tykkään ihan hirveesti mytologiasta, mystiikasta ja kansanperinteistä. Joita tässä kirjassa olikin tarjolla.

Kirjan takakansi sanoo näin

"Äkkiä Heiska kavahti taaksepäin. Naisen selässä oli jotain kovaa ja kyhmyräistä. Hän tuijotti Heiskaa kaipaavasti mutta selvästi varuillaan, olkapäät jännittyneinä. Muistutti jälleen villiä kissaeläintä. Silloin Heiska ymmärsi. Nainen ei ollut ihminen."

Mitä tiedät suomalaisesta mytologiasta? Metsänhaltijoita, maahisia, jättiläisiä, noitia, tietäjiä ja nykyään jo lähes unohtuneita jumalia. Millaista elämä oikeasti oli keskiajalla? Entä jos vanhat myytit olisivatkin totta?

Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan, joka kertoo Juko Rautaparran uudisraivaajaperheestä 1400-luvun Savossa. Vanhin poika Heiska haaveilee sankariteoista erämiehenä, Varpu odottaa kesällä järjestettäviä Ukon vakkajuhlia, ja Tenho on kiinnostunut tietäjien taioista ja metsän salaperäisistä olennoista. Kaikki tämä unohtuu, kun lappalaisnoidan nostattama karhu hyökkää perheen kimppuun. Kodinhaltija puolustaa omiaan, mutta kontio onnistuu silti viemään mukanaan vastasyntyneen Mielon. Juko Rautaparta vannoo kostoa."

Ja minun mielipidettäni kirjasta

Alkuun tuntui että en saa sitä otetta kirjasta kuin haluaisin. Ehkä odotukset olivat liian suuret. Kirja oli tarkkaa kirjoittamista, paneutumista tilanteisiin, asioihin, tapahtumiin.. Huomasi että kirjoittaja oli nähnyt vaivaa ottaessaan selvää taustoista, historiasta, myyteistä ja  osasi hyvin niitä soveltaa mukaansatempaavaksi tarinaksi asti. Käsikädessä kulki normaali elämä ja taruhahmot jotka olivat varmasti ennen muinoin totta heille jotka ne näkivät ja jotka heihin uskoivat.

Elämä oli raakaa ja raskasta 1400-luvun suomessa. Päähenkilöillä oli iloa ja surua. Kirja painottuikin heidän elämänsä ympärille. Määrättyihin tapahtumiin ja siihen miten ne koettiin. Jotkut nimet olivat hiukan ärsyttäviä. Hyvin oli ainakin sekoitettu taru ja tosielämä.


Ei kannata miettiä mikä kirja on, onko sen pääpaino historialla vai mytologialla vaan nauttia sen lukemisesta.  Mutta toivon että kirjoittaja pystyy pitämään tarinan hallussaan kaikkiin osiin joita on 6. Ei ole olenkaan helppo aihe kirjoittaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Annan kirjalla pisteitä 4/5. Kirja oli selkeä, tapahtumat etenivät järjestyksessä. Kannattaa lukea ehdottomasti.  Varsinainen kirjaarvio tämä ei ole, vaan minun omia mietteitäni siitä mitä kirja herätti minussa, miten itse sen koin.







torstai 16. helmikuuta 2017

Osasto 10 , Toivoa ja taistelua


Otava 2017, oma ostos. Kuva Otavan sivuilta.

"Osasto 10 lääkärin silmin: tositarinoita syöpäsairaista lapsista ja taistelusta parempien hoitotulosten puolesta
Ulla Pihkala työskenteli yli 30 vuotta lasten syöpätautien parissa. Potilaiden tarinat kulkevat yhä hänen mukanaan, ja kirjassaan hän muistelee kokemuksiaan syöpää sairastavien lasten ja heidän perheidensä kanssa. Dramaattistenkin tositarinoiden taustalla on lasten syöpien paranevien hoitotulosten voittokulku. Perimmäisten kysymysten äärellä hälvennetään tabuja sairauden ja kuoleman ympäriltä – ja koetaan myös ilon ja onnistumisen hetkiä.
Ulla Pihkala ja Otava lahjoittavat osan kirjan tuotosta Kympin lapset – HYKSin lapsisyöpäpotilaiden vanhemmat ja ystävät ry:lle. "
 
Silmät kyynelissä luin tätä kirjaa. Eläytyen mukana hyvässä ja pahassa. Tuntuu kuin olisin itsekin ollut siellä mukana auttamasa, tukemassa ja hoitamassa.

Olen itse ollut aikoinaan vuosia saattohoitajana ja potilaita minulla oli lapsista vanhuksiin. Tämä kirja kosketti ja toi lähelleni omat kokemukseni, mietteeni ja sen lohduttomuuden kun ei toivoa enää ollut.


Kirjassa käsiteltiin hoitoja, sairauksia, kohtaamisia lasten,vanhempien kanssa, mietteitä, pelkoja tiivistetysti, asiallisesti. Kuten se on. Kirjassa oli hyviä neuvoja miten kohdata kuolema, miten puhua asioista,  miten olla läsnä. Kirjoittaja on alansa huippu edelleen ja kokemus, periksiantamattomuus ovat hänelle tärkeitä asioita. Voin hyvin kuvitella miksi hän oli pidetty lääkäri. Hänen jalanjälkiään ei varmasi ole helppoa täyttää mutta siihen kykenee tekemällä parhaansa ja viemällä asioita eteenpäin rohkeasti kuten kirjoittajakin teki. Kirjoittaja jäi eläkkeelle 2013 ja tällä hetkellä osastolla on uusi ylilääkäri joka johtaa ja edistää syöpäsairaiden lasten hoitoa.


Vaikka kirjassa toistettiin joitakin asioita useinkin, ne olivat minusta paikallaan. Teksti oli ymmärrättävää myös maallikolle. Ja tällä tarkoitan juurikin diagnooseista puhumista, sairauksien nimistä, lääkkeitä jne.

Tärkeää on myös se miten puhua lapselle syövästä, kaikesta siihen liittyvästä. Myös vanhempien omaa ahdistusta, tapaa käsitellä asioita tuotiin esille.

Mitä voi sanoa kirjasta joka on totta ja vielä raskas aiheeltaan. Sanon että lukekaa.
Annan 5/5 eli täydet, juurikin kirjan tosiperäisyydelle, sujuvalle kerronnalle, ja siinä esitetään asiat kuten ne ovat.

Voin omalta osaltani sanoa että kirja laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, saa miettimään omia valintojaan, elämää yleensäkin ja huomaamaan kuinka  kiitollinen saa olla kaikesta siitä mitä itsellä on ja miten ne ovat.

Kiitos kirjoittajalle!



Tässä eräs linkki myös kirjaan liittyen

Ja toinen linkki

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivä...runoja

kaarisillalla tuulee
kuihtuneet nuput tanssivat
sinulle
mennyttä aikaa huokaavat

Minä käperryn muistojen laivaan
annan sen kuljettaa tuonpuoleiseen hetkeksi
nähdäkseni
sinä voit hyvin siellä

näin uskon

Luon omat siltani
eiliseen
tänään
huomiseen

annan ajan viedä rennoin liikkein

sain sinulta elämän
tänään

juuri tänään sen sain

----------------------------------------



Neilikat sykähdyttävät väreillään
ruusut vienosti tuoksuvat

kaikista muistan sinut
elämäni henkäys

on ajaton


--------------------------------------


Värisevä ilma
lämmin hehku

ystävyyden ajatus
sanoja
tekoja

olemalla läsnä
hiljaa

näen vielä kasvosi
hymyilet

_________________________


Tartut käteeni
kuljetat minua askeleissani
pehmeillä rannoilla
auringon hyväillessä poskiani

tuuli tarttuu hiuksiini
olet ajatuksissani







-eh-


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Luxus, Milja Kaunisto

Kerrankin olen etuajassa..tai no tämä ilmestyi jo viime vuoden alussa, mutta seuraava osa ilmestyy maaliskuussa -17! Kustantamo Gummerus. Oma ostos. Kuva Gummerus.

Olen poistunut mukavuusalueeltani  ja onneksi poistuin!



"Vanhan Kuningaskunnan Ranska on kurjuuden, ylellisyyden, kunnianhimon, nälän ja petosten noidankattila. Isidore Boreal on kasvanut valheessa ja hulluudessa. Marie-Constance de Boucard on piehtaroinut himossa ja silkissä. Markiisi de Sade on elänyt demoniensa vankina. Kun vallankumous syttyy, he kohtaavat paikassa nimeltä Maison de Luxe. Ja jokaisen on löydettävä oma keinonsa selviytyä – luovuttava arvoistaan, hyveistään, kodistaan tai omaisuudestaan puolustaakseen oikeutaan elää.

Luxus on häpeämätön ja yllätyksellinen kuvaus ylhäisen ja alhaisen kohtaamisesta Ranskan vallankumouksen aikana. Milja Kauniston mielikuvitus on pitelemätöntä ja kieli poikkeuksellisen verevää ja runsasta. Se elää voimallisesti mukana ajan ja henkilöhahmojen taidokkaassa kuvauksessa. Luxus on Purppuragiljotiini-sarjan avausosa."

Näin sanotaan kirjan takakannessa.

Ja mitä minä sanon..

Kirja tempasi heti alkumetreillään mukaansa ja tiivisti vei minua riviriviltä kohti loppua. Ja vaikka Ranskan historia ei ole lempi aiheitani tämän kerronan parissa todella viihdyin, sillä niin räväkästi kirjailija käsitteli fiktiivisesti tätä pahuuden keidasta Pariisia vallankumouksen jaloissa ja selviytymistä sen ajan kurjuudessa. Rempseää otetta, en päässyt pitkästymään eikä tullut mieleenikään hyppiä sivujen yli kuten joskus teen kun kirja puuduttaa.

Oli helppoa seurata päätähtien edesottamuksia, ajatuksia, kiihkeyttä aikana jona oman mielipiteen sanominen oli kyllä vaikeaa. Marie oli hyvin esitetty aatelinen, Kreivitär jonka piti luopua nimestään selviytyäkseen ja Isidore pyövelin kisälli, jonka ammatti ei vaikuttanut hänen viisauteensa. Markiisi de Sade oli esillä juuri sellaisena kuin hänestä tietedäänkin. Hyvin siis saatu hahmot eläväiseksi, uskottaviksi.

Tämä kirja on 1 osa sarjasta Purppuragiljotiini ja 2 osa ilmestyy maaliskuussa -17, nimeltään Corpus.


Suosittelen ja annan 5/5 sillä tykkäsin todella ja viihdyin. Ja erityisesti raikas ote kirjoittamiseen, suoruus ja tunnelman luonti tosi taidokasta.

Seuraavaa osaa odotellessa!

Ja googlettamalla löysin hyviä arviointeja kirjasta, mutta olen sen suhteen myöhässä..vuoden :)




lauantai 4. helmikuuta 2017

Vanha runokirja, runoja Äideille!


 Sain äidiltäni peruja vanhan runokirjan. Hän oli saanut sen omalta äidiltään. Tämä on minulle aarre. Mielenkiintoista lukea näitä vanhoja runoja, katsella vanhoja tauluja mustavalkoisena ja huomata että vanhoissa runoissa on sitä jotakin. En tyykkää kaikista nykyrunouden suuntauksista. Ehkä voi sanoa että en ymmärrä niitä.

En myöskään tykkää että runossa kiroillaan tai ne ovat toisen ihmisen haukkumista. Niitäkin on paljon. Runossa on oltava ydin, sen on sanottava jotakin mutta kauniisti.

Mummuni oli kova kirjoittamaan runoja, sekä hänen siskonsa. Suvussani on muutama kirjailija, sekä muutama jo edesmennyt runoilijakin, vielä nykypäivänäkin kuuluisia. Toivotaan että olisivat jättäneet minuunkin hiukan kirjoitusgeenejään..ainakin nuo asiat saisivat periytyä! Itse luen paljon ja tykkään kirjoittaa myös runoja, mutta minulle on muotoutunut niin oma tapa kirjoittaa ettei se kaikkia miellytä, eikä pidäkään. Kirjoittelen paljon omaksi ilokseni.


Tässä näkee että on vanha kirja, vuodelta 1933 ja 2. painos. Se oli etusivulla. Koonnut Elsa-Kisrti  Kostiainen, WSOY

Kirjoitettu kaikille Äideille!


 Sisällysluettelosta näkee miten on monipuolinen kokoelma runoja, kuviakin muutama mukana.












Vaikka kuinka yritin ottaa hyvää kuvaa, ei onnistunut. Paperi on jo kellastunutta ja teksti hävinnyt osaksi, muste haalentunut. Kansikin tosi kulunut ja "likainen"

Mutta luin tämän kirjan saatuani ja jotkut runoista sai kyllä kyyneleet vierimään, niin tulee oma äitini mieleeni ja hänen poismeno, siitä kohta vuosi.

Äidille


kun minua kannoit
et tuntenut taakkana
olit selkä suorana vaikeuksissakin

Huolehdit murheitani
autoit aina kun voit
olit mukanani myrskyissäkin
sekä seesteessä paaisteena

Iloisena hyvissä päivissä
matkallani lempeenä tuulena

Olet yhä täällä opeissa jotka sain
olet muistona kultaisena
kyyneleessä kirkkaassa

olet peilissä katseessani
kasvoissani

Kiitos että olit
minä kannan sinua
aina


-eh-  omaa runoani.


Olisi kiva tietää kuinka monella tämä vielä on, mutta miten sen saan selville, en tiedä.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Sumu nousee mieleni sopukoista.. (runoja.)

silmilleni harsoksi
eilisiin uniin verhoksi
joita en voi avata
en enää

mutta ne sanat jäivät
päähäni soimaan
sävelmää jota en halua kuunnella

en saa sitä sammutettua

Käteni nousevat korvilleni
suuni avautuu äänettömään huutoon

en halua kuunnella
en enää

mutta se kaikki jäi minuun
sanat joita korvani heittelevät
impulseina ahtaissa käytävissä

oikealta vasemmalle
loputtomina aaltoina

annan periksi
äänille
olkoon ne osa minua

------------------------

ehkä voisin olla kyynelittä
tämän helmikuun

ehkä voisin olla sanoitta
unia näkemättä

tuntematta

älä kerro minulle turhuuksista
en jaksa kuunnella

sielussani soi
katujen sinfonia

---------------------

raahaudun valkoisiin lakanoihin
tahtoni syvempiin kiemuroihin

uskallan tuskin hengittää
tätä juovuttavaa vettä

jota elämä kuljettaa
värikkäänä

niin kirkkaan punaisena
se hehkuu

suljen silmäni
olen sokaistunut

--------------------------


tänään on tunne
että olen vaan

korkealla huipulla
katselemassa jäisiä saarekkeita
tumia

ihoni alla
kerrosten suojassa
ne elävät omaa virttään

ei se minua muuten liikuta
mutta ne saa minut liikkelle

-eh-




perjantai 6. tammikuuta 2017

Nainen parvekkeella





Täytyy heti alkuun todeta että tätä kirjaa mietin todella kauan luenko vai en. Sillä dekkarifani kun olen  ja kirjantakakansi ei ihan koukuttanut lukemaan dekkarina.Tämä kirja on ilmestynyt jo maaliskuussa -16 ja monissa blogeissa tätä jo arvioitu. Olen myöhään liikkeellä mutta sanon silti sanaseni lukukokemuksesta.

Ensin mietitytti, kaksi kirjailijaa tuleekohan siitä hyvää jälkeä ollenkaan.  Ja toinen minulle ihan tuntematon, se tosin oli hyväkin asia. Sillä ainakaan eivät ennakkoluulot olleet vahvoilla. Eppu Nuotion kirjoja olen toki muutaman lukenutkin ja minulle ne ovat sellaista kevyttä lukemista.  Mutta niiden parissa viihtyy kyllä. Tosin en odota kuin kuuta nousevaa uuden kirjan ilmestymistä kuten odotan muutamilta suosikki kirjailijaltani.

Eli tartuin tähän kirjaan ennakkoluulottomasti ja heti alkuun tykästyin sähköpostikirjemaiseen tapaan kirjoittaa kirja. Se vei näppärästi asiasta toiseen ja lukija pysyi hyvin matkassa. Tuli tunne että tämä tapa kirjoittaa oli todella oikea valinta näin kahdelle kirjoittajalle. Välillä oltiin ajassa menneessä ja sitten taas nykyajassa, se kulki. Pysyin valppaana ja mukana, ei kyllästyttänyt eikä tullut mieleeni että jaahas tää oli tässä.

Juoni oli mieluinen, oltiin taidemaailmassa. Kirjoittajat olivat saaneet kivan otteen  1800 luvun lopulle, 1884 luvulle jolloin Edelfelt tauluaan "Nainen parvekkeella" oli maalannut. He saivat lukijan näkemään Pariisia sillä silmällä. Ja koska itsekin siellä olen muutaman kerran käynyt, sain hyvän otteen Pariisista. Minulle Pariisi ei ole mikään mekka joka on pakko nähdä. Mutta taide, taiteellisuus, ilmiöt,  siellä kukoistaa ja sen ilmapiirin saivat kirjoittajat esille minulle riittävällä tavalla.

Kahden toisilleen vieraan, sekä ikäeroltaan erilaisen ihmisen sähköpostikirjeenvaihtoa oli kiva seurata, miten se syveni ja toi yllätyksiä tullessaan. Miten heitä inspiroi taide, miten molemmilla oli erilainen tarve saada jotakin. Ikäero oli hyvin otettu huomioon kirjoitettaessa, se näkyi uskottavasti.

Dekkariksi en tätä nyt  täysin sanoisi. Liian kesy siihen. Mutta juoni kyllä oli hyvä, unohtamatta sitä "dekkari" osaakaan. Juoneen oli kivasti sekoitettu vaarallisia käänteitä, mutta ei mässälty niillä vaan kesysti vieden eteenpäin ja pääpaino olikin näillä kahdella pääosan esittäjällä. Ja se riitti, hyvää kaunokirjallisuutta minun mielestäni. Pieni miinus kirjaan, ihan lopun osan olisi voinut jättää pois, minusta se oli irrallinen ja sopisi  vaikka toisen kirjan aluksi.


Ote kirjan takakannesta kirjasta Nainen parvekkeella, kirjoittajat Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen, 2016, Bazar

"Taulu, joka merkitsee enemmän kuin elämä. Mysteeri, jonka ylle menneisyys on jo heittänyt verhonsa. Nainen, jonka kohtalo jäi arvoitukseksi.
Berliinissä asuva dokumenttiohjaaja Salome Virta ottaa yhteyttä suomalaiseen taidekeräilijään, jonka arvelee omistavan Albert Edelfeltin taulun Nainen parvekkeella. Nuoren dokumentaristin ja iäkkään taiteenrakastajan välille kehkeytyy vilkas kirjeenvaihto, sillä molemmilla on hyvin henkilökohtainen side tauluun. Dokumenttiprojektia edistääkseen Salome Virta matkustaa Pariisiin mutta saakin huomata, että ranskalaiseen Edelfelt-tutkijaan ja taulun taustoihin liittyy lukemattomia arvoituksia. Pian alkaa tapahtua outoja, vaarallisia asioita.
Pariisi keväällä 1884. Kaupungissa asuva kuuluisa suomalaismaalari Albert Edelfelt työstää maalausta, mutta hänen ajatuksensa ovat muualla, sillä äiti ja muu perhe ovat painostaneet häntä luopumaan elämänkumppanistaan ja mallistaan Virginiestä.
Nainen parvekkeella on henkeäsalpaava rikosromaani, joka yhdistelee kohtalon oikkuja ja ikävöi saavuttamatonta. Se pyrkii pääsemään menneisyyden salaverhon taakse, Pariisiin, kaupunkiin jonka valo paljastaa ja kätkee. Kuuluisa taulu saa pauloihinsa monet ihmiset, ja osalle heistä taulu saattaa olla elämää tärkeämpi."


Annan pisteet 7 kymmenestä sujuvan kulun takia, asiallisuudesta, tiedosta ja luettavuudesta. Miinukset tulevat lopusta ja olisin kaivannut enemmän dekkaria,  rikosromaania, jännitystä, jos kirjaa rikosromaaniksi  mainostetaan. Olihan siellä sitä, mutta minun makuuni ei tarpeeksi.

Kannattaa kuitenkin lukea ja tämä on sanut hyviä arvioita. Ehkä voisivat yhdessä tehdä jatkon sen lopun perusteella..


Kuva otettu Bazar kustannuksen sivulta, kuten takakannen tekstikin. Oma hankinta.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Valkoisen maan haamu

Mikä iski tajuntaani, heräsin hikisenä ja pelokkaana. Mikä sai mieleni sekaisin unessani. Se oli minulle niin totta. Elin sitä joka solullani.  Untani. Vai oliko se sittenkään unta.

Kuljin sanattomana yön viimeisiä hetkiä. Tummuus kietoutui ympärilleni kuin ahdistava kiristävä vyö ylensyönnin jälkeen. Olin tukehtua itseeni ja ahneuteeni.

En nähnyt jalkojani, en tuntenut käsiäni, äänet kuulin. Ne kuiskivat minulle samoja sanoja, niitä joita en halunnut kuulla koskaan enää. Ne sanat jäivät suuhuni kitkeriksi paloiksi, kurkunpäähän möykyksi. En saanut ilmaa.

Miksi juuri tänään? Miksi näin vuoden alussa koen tulleeni matkani loppumetreille, miksi? Onko tämä kaikki kuin unta. Matka jota en saisi kokea? Onko minulle rakennettu estoja olla iloinen. Onko kehoni kääritty muoviin jo odottamaan mätänemistä. En ole iloinen, en ole elossa. Pääni sisällä toimii vain kaiku. Sekään ei vastaa, eikä törmäile kantaviin rakenteisiin. Olen olematta.

Pelottaa nähdä etteivät jalkani kanna enää paikalliseen. En raahaudu kavereitteni iloksi kantakuppilaan huikkaa kerjäämään tärisevin käsin. En tärise enää ollenkaan. Olen kuiva laho mänty. Ruma näky talvisella kadulla. Joulukin jo meni, sekään ei anna iloa kantaa punaista nenää, ei enää.

Joulu ei ollut kotoinen. Se ei tuonut sitä iloa jota odotin. Se ahdisti minut nurkkaan ja satutti herkkää sieluani. Se vei hartaan miehen mukanaan nestemäiseen olotilaan josta on nyt vaikea nousta ylös.  Todella vaikeaa!

Katselen itseäni peilistä. Mitä pitäisi tehdä jotta muuttuisin, olisin se komea sälli kuten nuorena, tai edes silloin kerran. Nähdä unia menneestä joka ei palaa.

Anna minulle voimaa kantaa itseni huomiseen.

Toivoo Leo, runoilijoista suurin.


Valkoisen maan haamu

kantaa rikkinäistä viittaa
juopuu sanojen sopasta, kitkerin kyynelin
paljastamatta sisintään
hän on eloton
turvaton hylkiö
omassa rikkinäisessä maailmassaan

lohdutuksen tuo
ne useat samankaltaiset
joita rotat ruokkivat

lumeen jäi katoavat jalanjäljet

-eh-



Sain tähän välähdyksen eräästä hetkestä monia vuosia sitten, eräs potilaani  kovia kokenut mies,  sanoi minulle kerran..että "vain rotat jäävät.".  se teki pahaa ja yhä vieläkin sen muistan. Hän oli sodan kauhut kokenut.